— Sooh, sooh, ole nyt vähemmällä, etkö sinä näe herrasväkeä, kuiskutti eräs vaimo miehelleen aivan Mirdjan vieressä.
— Alas herrat! ärähti mies raa'alla naurulla.
Mirdja oli kääntynyt selin puhujiin ja aikoi juuri jatkaa matkaansa eteenpäin, kun taas pieni näytelmä sai hänet pysähtymään.
Järjestyksen valvoja oli iskenyt silmänsä pariseen ystävykseen, jotka olivat heittäytyneet pensaan turviin pitkälleen käyttelemään pyylevää taskumattia. — "Täällä ei ole lupa juoda." — "Emme me siihen kenenkään lupaa tarvitsekaan." — "Älä räysää tai pääset ruunun ruokkoon, tällaisessa paikassa ei saa juoda…" — "Kuka minua voi kieltää syömästä ja juomasta mitä minä tykkään ja missä minä tykkään, tai luuletko, etten itse omalla työlläni ole ansainnut sitä, häh? Katsopas näitä kämmeniä, ei ne ole varkaan näköisetkään. Mutta ei taida kelvata rehellisen työmiehen kouraa koetella…" — "Ei, konstaapeli tarkoittaa että meillä pitäisi olla oma klupi, juomisia ja mässäyksiä varten, kuten herroillakin. Mutta nyt onkin uusi aika tullut ja koko maailma on tästä lähin työmiehen klupi ja tämä juhla on työmiehen juhla ja sinä, sinä poliisi, olet meidän palvelijamme, sillä me maksamme sinulle palkkaa, me myös. Kenenkä verellä ja hiellä sinä luulet, että hopiaiset nappisi ovat kiilloitetut, ellei juuri meidän, ja kaikki herrojen komeus, kenenkä kurjuudella se on ostettu, ellei juuri meidän, ja tuokin tuossa tuo ryökkynä hepenissään…"
Äänet hävisivät yleiseen hälinään. Päihtyneet kuljetettiin pois. Mutta Mirdjasta tuntui kuin olisi koko kohtauksen painopiste äkkiä siirretty hänen niskoilleen ja kuin nyt sadat ja yhä uudet sadat katseet kateina ja syyttävinä olisivat laskeutuneet hänen päälleen. Ne putoilivat kuin polttavat kipinät hänen liiaksi hienolle hipiälleen, hänen liian valkoisille ja pienille käsilleen, ne hypistelivät karkeasti ja pahansuopaisesti hänen pukunsa ylimyksellistä väriä, ne repivät kallisarvoista sulkaa pois hänen hatustaan, ei ainoatakaan kohtaa jättäneet ne koskemattomaksi… Ja ne huusivat kaikki: "Lumiluodon kalpea ja kaunis neiti, millä olet ansainnut pehmeän elämäntapasi, rikkautesi ja yltäkylläisyytesi? Sinulla ei ole työmiehen kouraa, varkaan kämmen sinulla on. Meille kuuluu sinun rahasi, sinun kauneutesi, sinun sirot muotosi, sinun hieno hipiäsi…"
Melkein hätääntyneenä silmäili Mirdja ympärilleen omien ajatuskuviensa ahdistamana. Ahneet ihmissyöjäkatseet nielivät häntä yhä jokapuolelta. Hänen aineellista hyvinvointiaan he himoitsivat ja pyysivät kaikki, ei ainoatakaan ollut, joka olisi tarvinnut hänen sieluaan… Ja hän hullu, joka oli aikonut antaa sielunsa…
Äkkiä kääntyi Mirdja ympäri, pisti kukkaronsa ensimäisen lähellä seisovan käteen ja kiiruhti pois katsomatta taakseen.
Pois, pois! huusi hänen sielunsa. Te, jotka niin vähän onneksenne pyydätte, te ette tarvitse minua. Ja mitä minulla olisikaan annettavana teille, joilla on vielä jälellä uskon ja kuvittelun ihanat lahjat! Te olette sentään ne ainoat ihmiset, joilla on voimaa elää. Myrkkyä olisi minun sieluni teille, te tervesieluiset! En koskaan, en koskaan voi minä teille mitään antaa enkä teiltä mitään ottaa, ja oikeaan on osunut teidän vaistonne, kun se sokean vihan minuun on teissä synnyttänyt. Sillä me olemme vihamiehiä synnynnäisesti, auttamattomasti. Valhetta oli minun lähestymiseni äsken, valhetta minun uskoni teihin, valhetta yhtähyvin minun altruistinen avun-tuontini kuin minun egoistinen avun-etsintäni teidän luotanne, valhetta, valhetta! Minä en ole teitä varten ettekä te minua varten. Me olemme erilailla sairaita. Me emme voi toisiamme auttaa emmekä ymmärtää…
Kaukaa juhlakentältä kuului nyt joku isänmaallinen laulu. Mirdja pysähtyi ja kuulosti. Sitten hän naurahti katkerasti ja kovasti painaakseen tuskansa alas. Hulluutta oli tuo hänen himonsa saada yhtyä sydämensä syvyydestä tuohon lauluun, tuohon kansaan, tuohon aatteeseen. Hulluutta se oli ja luonnottomuutta. Sillä hän oli muukalainen, hän, Lumiluodon kalpea ja kaunis neiti. Ei ollut se hänen kansansa tuo, joka hänen sairasta mieltää pilkkasi, ei hänen isänmaansa tämä, jota hänen jalkansa polki, ei hänen Jumalansa, joka asui noiden juhlalippujen alla. Vieras oli täällä Lumiluodon kalpea ja kaunis neiti, sairas ja koditon. Missä oli hän syntynyt? Missä oli hänen isänmaansa? Missä olivat hänen veri- ja henkiheimonsa? Nämä täällä eivät olleet kumpaistakaan.
Ja taas alkoi Mirdja kulkea. Raskas ja katkera oli hänen mielensä ja maanpakolaisen tyhjyys tykytti hänen ylpeässä ja yksinäisessä sydämessään.