VI
Kesä kallistui jo loppupuolelleen, tuo yltä-ihmeellinen kesä, jolloin elämä aivan uusilta puolilta oli koetellut maaperää Mirdjan sielussa.
Ensimäinen mullistava työntö oli ollut isän kirje, toinen käynti Loviisan luona. Sen jälkeen olivat molemmat vaikutelmat taistelleet sekaisin, kunnes sitten tuo epäonnistunut lähentely-yritys kansanjuhlissa taas osapuilleen paransi hänet kaikista avuttomista uhraantumis-unelmista. Mutta sitä kiihkeämmin kääntyi hän senjälkeen taas omaa itseään tarkkaamaan. Sillä ihme kyllä, mitä enemmän hän tuota vanhaa kirjettä tutki, sitä selittämättömämmäksi ja samalla tärkeämmäksi kävi hän itse itselleen. Ja mitä syvemmälle hän havaintoihinsa painui, sitä monimutkaisempia pulmia löysi hän edestään.
Välistä saattoi hän istua tuntikausia liikkumatta, tuijottaen sieluunsa, kysellen omaa arvoitustaan, pinnistäen äärimmilleen kaikki, mitä hänessä suinkin ajatusta oli, päästäkseen tuloksiin, päästäkseen rauhaan, mutta turhaan… Yhtä usein kuitenkin sattui päinvastoin, ettei hän tahtonut mitään ajatella, ja kuin järkensä pelossa koetti hän sellaisina hetkinä välttää pienintäkin ajatuksen varjoa. Silloin saattoi hän olla luonnottoman vilkas, melkein kiihkeä, hakea seuraa, nauraa ja laulaa ja pilailla jokaisen kanssa, koettaen hurjalla vallattomuudella heittää syrjään yksilöllisyytensä. Mutta sekään ei auttanut. Hän oli kuin noiduttu kyselemään itseltään yhä uudestaan ja uudestaan samoja takaisin palajavia asioita.
Tai oikeastaan ei Mirdja itse kysellyt, vaan jotkut salaiset tahdontoiminnasta riippumattomat äänet hänen sielussaan.
Tämäntapaisia puheita ne pitivät:
— Mirdja, Mirdja, jokainen hetki, jonka viivyt täällä, on jumalien herjausta. Sinä olet luotu elämään elämäsi nopeasti ja jättämään jälkeesi kuolemattoman maineen. Riennä, riennä; elämäsi murenee! Sinä olet määrätty toteuttamaan sukusi suuruuden-unelman, kulkemaan ylitse sen sillan, joka esi-isiesi alta on murtunut. Sinä olet syntynyt häikäisemään maailmaa. Nyt anna kaiken väistyä, elämäsi ehtii, taitelijakutsumuksesi odottaa, vainajien unet vartioivat sinua…
— Ah, hullu tyttö, älä tartu mielipuolena kuolleiden uskoihin! Se on ansa. Jos kerran olet joksikin syntynyt, joksikin luotu, et enää ole vapaa etkä oma luojasi. Määrättyjen itujen, voimien, vaikutusten yhteistulokseksi olet silloin ennakolta valittu, kehdosta alkaen. Oletko varma siitä, ettei diletantismi ja hulluus, joka sukusi on murtanut, ole mennyt perinnöksi itsellesi? Ja ellet kerran ole varma tulevasi suurimmista suurimmaksi, niin kavahda kaltevaa rataa!
— Ainoastaan nuo ainaiset epäilyt ovat suuruutesi tiellä. Miksi onkaan ajatuksesi tahkottu ijankaikkiseksi epäilyksi?
— Se on järjen työtä hulluutta vastaan.