— He löytävät teidät aina. Magneetti olette te heille. Heimolaisuuden valinta puhuu satojen penikulmien päästä. Ettekö ole kokenut sitä?
— Minä olen löytänyt itseni heissä kaikissa, kuten teissä nyt. Minä olen myös rakastanut jotakin heistä… kenties… mutta minä en ole tullut toimeen koskaan ainoankaan kanssa…
— Niin erilainen kuin minä siinä suhteessa! Sillä minä, minä olen aina tullut toimeen kaikkien kanssa… mutta rakastaa en ole voinut heistä ketään, lisää Söderberg leikkisästi.
— Se ei ole totta tai siinä on vain puoli totuutta, Mirdja hänet melkein jyrkästi keskeyttää. Te puhutte kuoresta ja minä ytimestä. Sillä sisimmässänne käytte te yhtä yksinäisenä ja ymmärtämättömänä ihmisten kesken kuin minä konsanaan. Te tulette toimeen siten, että te pidätte itsenne poissa pelistä…
— Te olette rohkea… Mistä te sen päätätte?
— Oh, kaikesta. Yksin teidän sisäänpäin kääntyneestä äänestännekin, jolla on niin itselleen helisevä tumma sointu. Teillä on kaunis ääni, se on kuin musiikkia, mutta se ei ole muita varten. Ja minä tiedän, että ainoastaan pitkän umpinaisen epäilyn ilmassa olette voinut pakottaa sen alkuperäisen kuuman värin noin kylmäksi ja välinpitämättömäksi. Nyt se kantaa jo täydellisen tasapainon äänilajia, jolla ei vihata eikä rakasteta…
Mirdja vaikenee äkkiä. Toinen tuijottaa häneen niin oudosti…
Pitkään aikaan eivät he puhu mitään, kumpikaan. Vihdoin virkahtaa
Söderberg:
— Naiset ovat tavallisesti lapsia, mutta te ette ole lapsi…
— Myrsky- ja kiihkokausikin on jo takanani…
— Varmastiko jo takana?