— Sallitteko, että saatan teidät kotiin?
— Mielelläni.
Huomaamatta lähtevät he pois. Äänettöminä kulkevat sitten kauan pimeää katua.
— Kummallista, alkaa Mirdja vihdoin puhua, että minusta tuntuu kuin olisin teidät aina tuntenut ja kuitenkin näemme toisemme tänään ensi kerran… Liekö tämä nyt sitä heimolaisuuden valintaa?
— Epäilemättä on tämä ilta minulle ollut niitä hetkiä, joihin aina tulen muistossani palaamaan, kuten elämäni harvoihin keidaskohtiin…
Taas he astuvat vaiti, hiljaisina kuin kaksi ajatusta toistensa vieressä. Aina Mirdjan asunnolle asti siten.
— Tässä minä asun, sanoo Mirdja.
Mutta toinen ei puhu vieläkään mitään. Pysähtyy vain hänen eteensä ja katsoo, hänen silmiinsä katsoo…
— Miksi te katsotte noin, mitä te näette minun silmissäni?
Minä näen naisen, joka ymmärtää miehen, ajattelee Runar Söderberg. Mutta hän ei lausu sitä ääneen. — Ja ajatukset kulkevat vielä edemmäksi: sellaista naista minä voisin rakastaa ja — olla hänelle ritari elämäni loppuun asti… Mutta tämän painaa hän alas vielä tiukemmin…