Ja tyttö hänen edessään seisoo ja odottaa ja ajattelee samanlaisia yötyperiä ajatuksia: tuollaista miestä, joka on noin tyyni ja syvä ja tavallinen, noin hillitty ja hieno, tuollaista voisi pitkällä rakkaudella rakastaa… Mutta heti hän lisää: Lapsellisuuksia! Minä olen minä ja sinä olet tietysti samanlainen kuin kaikki muutkin…
He katsovat toistaan yhä ja vaikenevat.
Mutta tyttö muistaa äkkiä: minähän en osaakaan rakastaa…
Ja mies: minähän en enää etsi naista…
He puristavat toistaan kädestä ja eroavat.
III
Kummittelee, kummittelee…
— — —
Tuuli vonkuu ja helvetin saranat naukuu… Noita-akat ratsastelevat ilmassa vanhoilla luudantyngillä ja pikkuset pirunpojat kiristelevät hampaitaan puiden latvoissa. Siinä on suhinaa, sipatusta ja salamoimista.
Mutta se ei ole oikeata tämä, älkää luulkokaan!