Minä tuhatkertaisesti hullu! huudahtaa Mirdja itselleen. Enkö minä koskaan viisastu! Tuhat kertaa olen jo työntänyt luotani kaikki hyvien ihmisten kolmiyhteydet ja tuhat kertaa rukoilen minä niitä itselleni taas takaisin. Että minä vielä uskoa ja toivoa elämältä pyydän, sen minä ymmärrän, mutta että minä rakkautta — — voi että minä vielä rakkautta itselleni huokaan!…
Mikä uupumaton unien tavoittelija minä olen… niin olen… kuin rannalla uneksija, joka elämänsä uhalla hukkaa, joka henkensä kaupalla kurkoittaa vesipeilien kellokukkaa…
Kurkoittaa, kurkoittaa…
Yhä…yhä…yhä…
— — —
IV
Sakea sumu lepää yli kaupungin. Raskautta on ilmassa, raskautta sydämissä. On kuin täytyisi joka ihmisen lakkaamatta toistaa itselleen samaa yksitoikkoista asiaa: nyt on sumua, nyt on sumua. Niin sen kostea hyhmä tunkee joka ainoaan paikkaan… Ja se panee värähtelemään ja kelmeästi ja hiljaisesti ajattelemaan…
Liekö koko kaupungissa sumun voittamattomia muita kuin kaksi… mutta niillä kahdella onkin kuumetta…
He istuvat lampun lempeässä hohteessa aivan lähellä toisiaan ja tavailevat toistensa sieluja. Sillä ajatustensa uskotun, ristiriitojensa lempeämielisen sovittajan luulevat he löytäneensä toisistaan. Ja kuin päihdyttävää huumausta on tämä äkkiä saatu usko. Siksi on heillä niin loppumaton ja kiihkeä tarve yhä uudestaan ja uudestaan todistaa se todeksi. Lakkaamatta kertoa ja puhua heidän täytyy…
— Sinä… varmaankaan et ole ollut niin vaikealuonteinen kuin minä: himoava kaikkea ja sentään kyllästynyt kaikkeen; ikävystynyt pelkästä työn puutteesta, ja sentään työ on odottanut.