— Niin, niin… Runar vain nyökkää.
— Mutta tätä et ole koskaan ollut: kelvoton, unohtava ystävä, seura-ihminen ennen kaikkea, vaikka juuri seurassa yksinäisyys kuitenkin pahimmin on ilkkunut, ystävän kaipuu painavimpana pakottanut… Ymmärrätkö edes sellaista? Ymmärrätkö, että kun elämä oikein kovana koskena ylitse kohisee, niin kovana, että hädin tuskin tasapaino-pisteensä saa pelastetuksi, niin ei silloin jää aikaa avaruuden takaisille ystäville… Ja uutta, aina vain uutta olen minä ikäni kaiken elämältä pyytänyt…
— Ja nyt? Sinä kaipaat taas jotakin uutta, eikö niin?
— Niin, todellakin uutta minä taas kaipaan, puhuu Mirdja hitaalla painolla. Älä naura! Minä tiedän varsin hyvin, että ainainen uutuuden-tavoittelija on ainoa, joka ei mitään uutta enää löydä… Mutta sittenkin on se, mitä minä nyt tällä haavaa kaipaan, jotakin sellaista, jota en koskaan ole kokenut, en edes osannut toivoa ennen: rauhaa… Niin, sisällistä rauhaa ja eheyttä minä kaipaan nyt, en mitään muuta. Jotakin, joka sulattaisi minussa yhteen kaikki tuhannet hajanaiset vaikutelmat ja tekisi minusta kokonaisen ja elämän-kestävän… Tai oikeastaan, jos tahdon olla oikein suora itselleni, minä kaipaan nyt tuota niin paljon vihaamaani uskollisuutta. Uskollisuutta jollekin asialle, jollekin vakaumukselle, jollekin työlle, niin, ja miksei myös jollekin ihmiselle… Näetkös, se on nyt niin sittenkin, että minä olen jo vanha. Heikkouden merkit ovat varsin tuntuvat. Minä en enää jaksa päivä päivältä hankkia itselleni uusia ystäviä.
— Entä kaikki ne vanhat?…
— Oh, heidät olen minä heittänyt kaikki pois!
— Oikusta?
— Tai vapauden halusta tai ylpeydestä tai — kenties tyhmyydestä. Herra ties. Varmaankin tyhmyydestä! Sillä ei kuitenkaan jaksa olla aina yksin. Joku uskottu täytyy ihmisellä sentään olla. Jollekin täytyy saada joskus puhua, vaikkapa sitten koiralleen…
— Silloin on koiran asema epäilemättä edullisempi kuin sen uskotun. Sillä valheita saa hän syödä, kuten kaikki muutkin, mutta kuitenkin kuuluu hänen yksinomaisiin velvollisuuksiinsa uskoa kaikki…
— Runar!