— Niin, sillä on niin omituinen kaiku… Tule tänne sohvaan viereeni, niin luemme sen yhdessä.
Ja Mirdja pitelee Runarin kättä ja lukee:
'Parisetta, minä rakastin sinua kerran, yhden hukuttavan, hullun sekunnin elämästäni, enkä minä sinua koskaan unhota niinkuin kaikki, kaikki muut, joille tuhlaat onnettoman elämäsi hekumoivat tuskan hetket…
Etkö lienekin jo loppuun kulunut… Minun mieleni tekee uskoa niin. Minun mieleni tekee uskoa, että sinä elit ainoastaan sen yhden hetken minua varten, että minä jaksoin sinut tuhaksi polttaa, että minä jaksoin sammuttaa sinun elämäsi bakkanaalia-soihdun. Sillä minä tahdon vielä säilyttää sen saman julmuudessaan herkuttelevan mielikuvan, joka minulla oli, kun minä sinut tapasin…
Minä olin silloin sairas. Minä olin elämästä ja elämään väsynyt. Minä olin kuluttanut itseni yhdeksi ainoaksi herkäksi sykähdys-soluksi ja minun sieluni tykytti tukehduttavalla nopeudella. Mutta minulla ei ollut rauhaa eikä halua lepoon. Kulutusraivo kirveli ja poltti yhäti vaan minun suonissani. Minä tahdoin palaa loppuun yhdessä ainoassa hetkessä, yhdessä ainoassa öisessä liekissä, ja tuntea silloin tuon äärimmäisyyteen asti kiihtyneen sielun nytkähtelevät kuolinkamppaukset, sillä minä himosin sen tuntemuksen nautintoa.
Sillä minä olin silloin sairas. Ainoastaan syvyyttä ja synkeyttä, syntiä ja sairautta minä elämästä hain, ja ennen kaikkea itsellään leikittelevää kuolemaa. Kaiken valheellisen, kimaltelevan kuoren tahdoin minä tieltäni särkeä päästäkseni tunkemaan sen tummimpaan ydinsuoneen saakka, tuohon mädännäiseen, taudista tahmeaan likaviemäriin, ja tunteakseni ylläni sen tukehduttavan henkäyksen. Ja niinpä minä kuljin kuin houreessa, takaa-ajamassa kärsimystä ja nautintoa. Etsimässä ja odottamassa sitä, joka minut tappaisi…
Silloin näin minä sinut, Parisetta.
Sinä tulit minua vastaan eräänä syksyisenä iltana ja sinä olit keinotekoinen valo keinotekoisessa valaistuksessa. Mutta sinä olit sentään valo, sillä sinussa oli tulta, tuota hornan liekkiä, joka palaa vielä kuolemansakin jälkeen. Sillä kuollut sinun tulesi oli, Parisetta! Sinun silmäsi olivat mustat ja pohjattomat kuin tulta syösseen kraatterin kuilu, mutta niissä hehkui vielä kuin heijastus infernojen viimeisistä värilyhdyistä. Pistävä heijastus, joka poltti itselleen tien vaikka elämän ja kuoleman uhalla…
Heti ensi hetkestä rakastin minä sinua, Parisetta, sillä sinä olit se, jota minä olin etsinyt. Kulutuksen ihana demooni, elämän uhri itse, uhraamassa toisia, peikon portilla hiipivä musta äänetön hämähäkki…
Sinulla oli heleänpunainen tukka, niin heleä, että sen väri särki minun sieluani, ja sinun liikkeesi sitoivat hillityllä himollisuudellaan.