— Miten hyvää tekevät sinun sanasi, armas, sinuun minä tahdon uskoa, sinua rakastaa, sinulle olla tosi kuin Jumalalle. Ehkä siinä on eheys. Ja sinusta virtaa minuun uutta voimaa, sitä minä tarvitsenkin. Ennen olin minä sekä sairas että väsynyt, enemmän sentään sairas kuin väsynyt; nyt olen enemmän väsynyt kuin sairas. Mutta minä en tahdo muistaa entisyyttä. Ja taivas onkin kohtaloni kevennykseksi suonut minulle unohtamisen ihanan lahjan. — Runar, kuule, lisää Mirdja kuin äkisti pelästyen, kuule, minusta tuntuu kuin särkeymykset tulisivat meidänkin välillemme ja tuska… Ne kuuluvat niin minun saattooni. Mitä sitten? Heitätkö minut pois?
— Se mikä särkeymyksistä ja tuskasta jää jälelle, on yhä kestävämpää ja todempaa. Kärsimysten läpi me toistemme sisintä ydintä etsimme.
— Ja löydämme.
— Ja silloin me vasta oikein omistamme toisemme.
— Tulkoot särkeymykset!
Ja Mirdja lepää taas hiljaisena ja autuaana sen miehen sylissä, jolle hän jo oli sanonut ijäiset jäähyväiset. Hän tahtoo sitä yhtä rakastaa, sitä yhtä seurata ja hänen kauttaan ehjäksi taas tulla…
Väsynyt Mirdja parka!
— Mutta minä epäilen vielä…
— Heitä epäilykset!
Mirdjan pää painuu jälleen hänen syliinsä.