— Niin, minua vaivaisi se, kun en voi siihen vastata…
Ja Mirdja puhkeaa itkuun.
— Armas ystävä, mikä sinun on? Olenko viipynyt luonasi jo liian kauan?
— Aivan liian kauan, Runar, niin kauan, että minä en jaksa sinusta enää erota. Ja kuitenkaan en voi pyytää sinua jäämään, sillä minulla ei ole mitään sinulle annettavaa. Kaikki olen minä jo ehtinyt hukata. Vaikkakin olen koko elämäni säästänyt ja puolittain vain omaani hellittänyt, olen minä siinä ehtinyt jo loppuun kulua. Ja nyt kun kerran tahtoisin antaa kaikki, huomaan ettei minulla ole jälellä enää mitään. Miksi ei minulla ole mitään sinulle annettavaa rakas, rakas Runar, sillä kaikki, kaikki tahtoisin sinulle antaa! Minä rukoilen sinua, älä jätä minua sentään, minä olen niin väsynyt ja yksinäinen ja köyhä…
— Minun rakas, armas Mirdjani, kuiskaa Runar. Me ymmärrämme toisemme. Meillä on kummallakin kulumusta takanamme. Mutta me olemme yhdessä voimakkaat. Me parannamme toisemme ja voitamme elämän yhdessä, minun kallis ystäväni…
Mirdjan pää painuu Runarin rinnalle ja Runar suutelee häntä.
Ja outoa onnen suloa vapisee suuri mies, niinkuin hän vasta ensi kertaa suutelisi naista.
Mutta Mirdja lepää hänen sylissään hiljaa ja silmät ummessa kuin äärettömän väsymyksen vallassa. Hyvä hänen on, vaikka nyyhkytykset vielä rintaa halkovat, ja niin äärettömän turvaisaa. Suuri ja vahva on Runar, jättiukko, joka häntä, pientä väsynyttä lasta, hartioillaan äkkijyrkänteiden yli kantaa. Suojaamassa on häntä Runar kaikelta, itseltäänkin, ja elämän hirveältä prostitutsionilta. — Ah, uskollinen on Mirdja hänelle elämänsä viimeiseen hengähdykseen asti… Ja aina häntä rakastaa kuten nyt… Mutta onko tämä nyt rakkautta, tämä hiljainen aistiton hehku? Tämähän on kaikki kuin vanhaa… Mikä romu hän on! — Ja Mirdja säikähtää itseään taas…
— Minusta tuntuu, puhuu hän, kuin ei minulla elämää olisi ollutkaan tätä ennen. Mutta nyt kun se kenties voisi alkaa, ei minussa enää ole sen eläjää. Minä tahtoisin sanoa sinulle niin paljon hellää ja hyvää ja onnellista, sanoa sinulle, että minä sinua ijankaikkisella rakkaudella rakastan. Mutta minä en uskalla. Sillä minä epäilen kaikkea. Minun uskoni ovat aina olleet valhetta, mutta epäusko on taas tyhjyyttä. Sinä näet, mikä minä olen, siitä voit päättää, mitä kaikkea olen elänyt. Itseäni minun epäillä täytyy. Sano Runar, uskotko sinä että minä vielä voin rakastaa?
— Elämä on kuluttanut sinusta pois haaveet, enemmänkin kuin mitä totuudelle on välttämätöntä. Mutta jos sinä kerran sanot, että sinä kaikkesi minulle tahdot antaa — tiedätkö, antautumisessa on ihmeellinen totuus — niin uskon minä sinuun. Ja sinun kokenut rakkautesi on minulle tuhat kertaa suuriarvoisempi kuin kaiken maailman ensilemmet. Suurempi sisältö on sinulla kuin itse rakkaudella.