— Miten paljon kauniimpia olivat sentään miehet ennen aikaan, puhuu vihdoin Runar, enemmän itselleen kuin Mirdjalle. Laulajaisissa keväthämärinä öinä he kulkivat. Romantiikan hienoilla tuoksuilla ja kauneuden väreilevillä autereilla he sielunsa rakastetun ympäröivät… Ja nyt, nyt tuomme me hänelle huomenlahjaksi elämän ruman totuuden, kovan, karkean ja likaisen kosketuksen ensimäiseksi…
— Miten paljon kauniimpia olivat naiset ennenaikaan, puhuu Mirdja. Miten rumia olemme me, jotka puhumme ja ymmärrämme sitä rumaa totuutta! Miten rumia olemme me nykyajan viisaat naiset! Ah Parisetta, emmekö me olekin jo kuin sinä kaiken rakkauden ulkopuolella! Voineeko mies enää naista yhtä paljon rakastaa kuin ennen, noina utuisina kevätöinä, noita utuisia neitoja…?
— Kenties enemmän kuin ennen…
— Oh tuskin, tuskin! Ei ole meissä enää sitä rakkauden kauneutta ja kauneuden rakkautta, mikä oli ennen. Ajattelepas noita entis-ajan ihmisiä, miten ehjiä ja täydellisiä he sentään olivat meihin verrattuina. Miehet voimakkaita ja rohkeita, naiset hyviä ja lempeitä… Kaunista olisi ollut jo heitä katsellakin! — Mutta he kukoistivat siksi, että he eivät ymmärtäneet ajatella, he onnelliset! Sillä ajatus on epätervettä ja rikkirepivää ja se on turmellut meidät. Sillä ajatus ei ehjennä elämää, sen tekee ainoastaan usko. Katsopas entis-ajan ihmisiä! He eivät tunteneet itseään eivätkä toisiaan, eivät he elämästäkään paljoa tienneet, mutta kaiken sen, minkä tieto oli jättänyt tyhjäksi, täyttivät he uskolla, ja kauniina ja tasapainoisina he pysyivät. Ja entäpäs nyt, millaisia olemme, kun ajattelu mielin määrin on tehnyt meissä työtään? Heikkoja, arkoja miehiä, oikullisia, vaarallisia naisia, ja kaikki niin kuoleman-väsyneitä. Missä on nyt tuo terve, itsetiedoton ero miehen ja naisen välillä, tuo kaiken rakkauden ja kauneuden salaperäinen lähde?… Minä ajattelen usein näin ja silloin minä aina ikävöin kadonneiden aikojen kaukaisia satutunnelmia, niiden valkeita, haihtuvia unelmia keväisissä öissä, niiden lapsenkauniita uskoja, koko sitä rakkauden suurta tulkitsematonta runoutta, joka vain kahden silmän välillä tuoksui… "L'amour sans frases" — Kauniimpaa oli elämä ennen. Mutta se riippuu meistä naisista. Miksi me emme voi olla valkeita, me, joille on annettu tehtäväksi kutoa ne valkeat unet elämään!
— Te kudotte nyt kestävämmät kuteet.
— Ei, ei, Parisettoja me olemme! Tai hulluko minä olen, kun meistä puhun? Itseäni minä vain tarkoitan. Minä olen Parisetta! Enkö minä sitä sanonutkin sinulle jo heti alussa, että olimme jossakin maailmalla jo ennen kohdanneet toisemme! Mutta kuinka sinä et tuntenut minua heti kaksoissisarestani? Ja kuinka sinä et tiennyt, miten Parisettan kanssa on meneteltävä? Varovasti, — ei koskaan! Mutta nopeasti ja ohimenevästi. Tultava niinkuin sattuma jonakuna ilosta läikähtelevänä iltahetkenä, jonkun suuren juhlahumun odotuksessa; silloin käy niin helposti ilakoida hänen kanssaan unohduksiin muutama hetki. Otettava häneltä kaikki, mitä hän hetken jumalattarena voi antaa kauneutta, sielukkuutta, iloa tai hekumaa, annettava tulisoihtujen sohista ja rakettien räiskyä, annettava kaiken sen riemun palaa, josta ei kukaan enää kysy huomenna, mistä se tuli ja minne se meni… Ja sitten on mentävä pois hänen luotaan ennenkuin juhlatulet sammuvat ja hänen oma sisäinen yönsä alkaa… Ilotytön velvollisuus on jaella iloja; kuka jaksaisikaan hänen surujansa kuunnella tai hänen raskasta arki-ilmaansa hengittää! — Mutta minäkö sinulle tätä opettamassa! Jonka sinä kyllä tiedät. Minun piti sinulle vain sanoa, että minäkin olen samaan kohtaloon tuomittu. Minä olen mukava, henkevä ja kiihottava noin joskus harvakselta, mutta ah, ei kukaan jaksaisi minun kanssani aina! Minulla ei voi olla rakkautta eikä ystävää, hänellä olisi liian raskasta…
Mirdja ääni värähtelee katkeruutta ja tuskaa…
— Tiedätkö Mirdja, ystävä on olemassa juuri ihmisen raskaita hetkiä varten, ja se joka rakastaa, tahtoo jakaa itse kuolemankin…
— Mutta Parisettat ovat kuolemattomia! huudahtaa Mirdja rajusti. Se joka vielä rakastaa tai vihaa, voi sekä tappaa että kuolla itse, kuten ihminen voi, mutta välinpitämättömyys tekee kuolemattomaksi. Ja sellaisen ihmisen kanssa on elämä ijankaikkinen, mutta sellainen kuin helvetissä: ijankaikkinen kidutus. Sinä et tiedä, miten minä osaan kiduttaa. Minä en osaa enää rakastaa muulla lailla. Mene pois minun luotani, Runar! Mene pois!
— Niin, minä menen pois, koska sinä niin tahdot. Sillä vaikka minä en enää koskaan puhuisi sinulle rakkaudesta, tuntisit sinä sen sentään, ja sinua vaivaisi kenties se, kun et kuitenkaan voi siihen vastata…