— Minä rakastan sinun muistoasi, Parisetta.
Parisetta, Parisetta, väliin vielä kun ilta-aurinko laskee ja sen sammuvat säteet leikittelevät syttyvän sähkön pehmeässä kuutamossa, luulen minä näkeväni sinun heleänpunaisen tukkasi säteilevän ja sinun kraatterisilmäsi tuijottavan… Mutta minä en himoa sinua enää, vaan pehmeisiin ajatuksiin onnettoman olentosi kiedon. Vaihdan tuon ihanasti kiehtovan valhe-ilmestyksen siihen toiseen, kalpeaan ja totiseen, jolla oli kulunut ruumis ja kulunut sielu, mutta joka puhui totta… Ja minä siunaan sen kärsineitä ja rumia piirteitä.
Parisetta, Parisetta! Miten monta lienet hukuttanut, mutta minut sinä olet pelastanut.
Vaan minä olen usein vielä kuulevinani sinun sammuvan, särkyneen äänesi viimeisen kuiskauksen: "minulle ei tule vapahtajaa!"
Se oli Parisetta, joka puhui totta…
Sinä kuljet vielä heleä punakehä pääsi ympärillä ja säteilet…
Minä en jaksanut sinua sammuttaa, minä en jaksanut sinua vapahtaa…'
* * * * *
Mirdja on lopettanut lukemisensa.
Huoneessa on jo pimeä ja kumpikin istuu omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Sillä ilmassa on nyt sitä sielujen arkaa pyhä savua, jossa on vaikea puhua…