— Mutta sinä itse, Parisetta, eikö sinulla itselläsi ole mitään mielitekoja?
— Miellyttää teitä…
— Turmeltunut, alhainen hirviö ja eläin sinä olet, Parisetta!
Pilkallinen, keveästi voitonriemuinen särähdys heilui Parisettan väsyneessä äänessä:
— Sinunhan piti rakastaa minun rumuuttani. Sinunhan piti rakastaa totuutta. Sinä narri! Oikuillasi leikittelevä, hullumpi ja tyhmempi muita! Ikäänkuin kukaan teistä voisi minun totuuttani rakastaa! Ikäänkuin minä en jo aikoja sitten olisi kaiken rakkauden ulkopuolella!
— Ah, Parisetta, totisesti hain minä sinua itseäsi sinun valheittesi alta ja sinua itseäsi minä rakastin sinä hetkenä, jolloin sinä rumaksi tulit…
— Ken on vielä ikinä nähty metsästävän rakkaudesta otukseen!…
Joskin hän vielä uhrinsa nylkisi ja paloittelisi ja palaset
tieteellisesti tutkisi, niin olisiko se sen suurempaa rakkautta!
Eläimillä ei ole sielua…
— Sinä olet syönyt yhtä monta sielua kuin ruumista, Parisetta, jos lienetkin omasi kadottanut. Sillä sinun viisautesi on viisaampi kuin yhden viisaus, sinun totuudentuntosi suurempi kuin itse totuus ja niin on suuruutesi sentään suurempi alhaisuuttasi…
Ah Parisetta, Parisetta, toisena lähden minä sinun luotasi kuin minä tulin. Parantanut sinä olet minut, sinä itse niin sairas, upottanut omaan loputtomaan kulutukseesi minun mielipuoliset paloni; ja kaiken sen sijalle olet sinä painanut totuutesi viileän, hiljaisen ja surullisen uskon… Sinä olet vapahtanut minut…
— Vaan minulle ei tule vapahtajaa…