Ja minä rääkkäsin sinua, Parisetta. Minä sanoin sinulle, sinä kaunis, juhlittu Parisetta, että minä rakastin sinun rumuuttasi, sinun alastomuuttasi, sinun likaisuuttasi ja kulumustasi, ja että minä tahdoin nähdä rakkauteni…
Ja minä sain sen nähdä…
Kun minä jätin sinut, jäit sinä puolitajuttomana virumaan…
Sinun pehmeä, kalpea ruumiisi lepäsi rääkkäyksestä rampana. Sinun valjuilla kasvoillasi oli kulutuksen kuolinmerkit. Ihanista väreistäsi oli vain täpliä ja jätteitä siellä täällä. Silmäsi loistavat tähdet olivat enää kaksi väsynyttä, elotonta ja ilmeetöntä kalvoa… Ja riistettyäni sinulta kauniit punaiset suortuvasi, peitti päätäsi ainoastaan joku tummea, kulunut haiven…
Kaunis Parisetta!
Niin, minulle sinä olit tärisyttävän kaunis alastomassa totuudessasi, kaunis uhratessasi minulle kauneutesi — ensi kerran elämässäsi varmaan. — Minä olin sinut siihen pakottanut ja sinä olit alistunut minun voimani alle, sinä ylivoimainen!
— Riitänkö sinulle vapahtajaksi? minä kysyin. Minä olen riistänyt sinut irti vuosien vanhasta valheesta…
— Mutta sinä olet vienyt minut uuteen… Voiko minunlaiseni nainen uhrata kenellekään enemmän kuin kauneutensa? Se on jo yliluonnollisen rakkauden uhri — ja — en minä sinua rakasta…
— Miksi sinä sitten alistuit ilman pienintä vastalausetta, vaikka sielusi sisin vihasi ja vastusti minun turmelevaa väkivaltaani?
— Sinä pyysit rumuutta… olet poikkeus, — muut hakevat kauneutta — ja minähän olen olemassa vain teidän mielitekojanne varten…