— Ritarikaarti, toistaa Mirdja vieläkin hajamielisempänä.
— Niin. Milloinpa olisi Mirdja voinut tyytyä yhteen! jatkaa toinen samaan äänilajiin.
— Ei tietystikään yhteen, vastaa Mirdja kisailevalla äänellä, mutta sen varjossa väreilee katkera, peitetty iva…
Toveri huomaa jotakin sellaista, pelkää loukanneensa, kääntää puheen muualle. Ei tahdo vaan sujua. Hänellä onkin kiire, hänen täytyy jatkaa matkaansa…
— Hyvästi Mirdja! Turhaa on kai pyytää sinua käymään tervehtimässä…
— Turhaa! Minä lähdenkin jo tänään maalle. Kevät on tullut. — Hyvästi, hauskaa kesää! puhuu hän keveällä kovuudella, vieroittava kylmyys suupielissä.
Mutta se ilme kestää vain yhden silmänräpäyksen. Jo seuraavana on hän jälleen lämmin ja luonnollinen… Annihan oli sentään niitä paraita, niitä luonnollisia, avosieluisia ja valoisia…
Mirdja puristaa hänen kättään ja lisää sydämellisesti:
— Oikein hyvää ja onnellista kesää sinulle!
He eroavat.