Mikä omituinen tyttö, ajattelee Anni Mantere. Häntä ei voi koskaan tuntea edeltäpäin, ei kukaan ihminen. Hänen atmosfäärissään ei tehdä ilman-ennustuksia… Ei ihme, että hän vetää, vetää kuin magneetti…
Mutta Mirdja vaipuu jälleen entisiin ajatuksiinsa.
Selville itsestään on hänen päästävä. Irralleen lumoista edes vähäksi aikaa!
Ah, sinä siunattu Lumiluoto!
VIII
On tumma elokuun ilta.
Mirdja istuu Lumiluodolla katsellen pimeästä ikkunastaan kuuvalossa välähtelevää vettä.
Ja hän laskee sormillaan päiviä Lumiluodolla. Tasan kolme kuukautta on hän juuri ollut täällä erämaassa, hakemassa selvitystä kohtalolleen ja odottamassa merkkiä taivaalta. Niinkuin sellaista muka voisi tulla! Hän oli jo melkein tällä aikaa ehtinyt unohtaa koko asian…
Nyt oli kuitenkin juuri sellainen ilta, jollaista nuoret tytöt tarvitsevat haaveittensa taustaksi ja mielikuvitelmiensa lentopiiriksi… Niin, nuoret tytöt! Miten kaukana se aika tuntui olevan!
Ja Mirdja muistaa selvästi erään tällaisen samanlaisen illan toistakymmentä vuotta takaperin. Silloin jo oli hän nuori tyttö ja osasi haaveilla!