Päivällä oli hän seisonut laiturilla ja silloin oli purjevene liitänyt hänen ohitseen, aivan läheltä. Ja veneessä oli istunut nuori ylioppilas ja hän oli katsonut Mirdjaan ja hymyillyt ja heiluttanut valkoista lakkiaan. Ja Mirdja oli hävennyt lyhyitä hameitaan ja jäänyt katsomaan hänen jälkeensä… Sitten oli tullut ilta, juuri tällainen samanlainen, jolloin kuu oli helakampi tavallistaan. Ja Mirdja oli seisonut Lumiluodon ulommalla rantatiellä ja itkenyt, käsivarret valkean koivun rungon ympärillä kierryksissä. Yöllä oli hän vielä valvonut, koettaen yhä painaa mieleensä sitä valkoisen lakin jäähyväistervehdystä, sitä aurinkoisilla laineilla ohi liukunutta hymyä, ja vannoen niille ikuista rakkautta…
Miten hyvin hän vielä muistaakin kaiken tuon! Ja sen jälkeen on hän kuitenkin ehtinyt jo niin paljon unhottaa. Sillä paljon, liian paljon on tapahtunut sen jälkeen. Ja ihminen ei pysy nuorena tyttönä vuosikymmeniä… Miksi oli hän ollutkin valapatto ensimäiselle valalleen!
Niin, nyt oli hän todellakin liian vanha haaveillakseen nuoren tytön unia kuutamossa. Liian kokenut. Ja — olihan hän sitäpaitsi kihloissa! Sen oli hän taas vähällä unohtaa. Mutta ei hän tahtonut sitä ajatellakaan. Olihan se nyt kerta kaikkiaan päätetty asia. Samahan tuo oli lopultakin, kenen kanssa meni naimisiin. Kenellekään ei hän kuitenkaan voisi kokonaan itseään omistaa, ei ketään kokonaan rakastaa eikä lakkaamatta muistaa. Kaikkia voisi hän lempiä, kaikki unohtaa. Senhän hän jo tiesi kokemuksesta. Ja hänen täytyi sentään mennä naimisiin. Hän ei nähtävästi voisi elää ilman erotiikkaa. Yhteen oli siis pysähdyttävä. Hän säilyttäisi siten paremmin nuoruutensakin…
Mirdja kohauttaa olkapäitään ilkeille ajatuksilleen.
Nytkö hän vasta alkaisi koota koskemattomuuttaan ja nuoruuttaan!
"Demi-vierges"!
Hän naurahtaa pahasti.
Prévostin kirja tuntui todellakin liian lähentelevältä. Kunnianloukkauksesta olisi hän voinut vaatia kaksintaisteluun tuon myrkyllisen kuiskailijan rinnassaan! Miksi se ei vaiennut, kun ei hän tahtonut sitä kuunnella!
Mirdja liikahtaa hermostuneesti. Ei ollut terveellistä tuijottaa liian kauan yhteen paikkaan. Mutta mihinkä hän sitten katsoisi? Kuuhunko? Eihän se ollut edes kauniskaan. Pyöreäposkinen, naurava ja kylmä… Miellyttävämmät silmille olivat sittenkin laineiden kuohuviivat…
Tuuli vongahtaa silloin tällöin kuin palotorvi pitkään ja matalasti. Meri kohisee levottomana. Pilven hattarat ajelehtivat taivaalla vaaleina, utuisina ja repaleisina. Niihin pysähtyvät Mirdjan silmät lopultakin! Kummallisia kuvia kiiti siellä ylhäällä ohitse… Keveitä valovaunuja, virmoja, tuliharjaisia ratsuja.
Kuukin oli jo korkealla. Äänettömässä, raffineeratussa ylenkatseessa tuntui jo kulkevan tuo kalpea hopeapallo. Vielä äsken oli se ollut suurempi ja rumempi, matalampi ja räikeämpi. Melkein kuin leveän toriämmän naama. Silloin oli se ollut Mirdjasta vastenmielinen. Mutta se oli syntynyt verisenä ja intohimoisena jätinliekkinä, hehkunut noustessaan taivaan rannalla kuin itse maailmanlopun lieska, kuin tuntemattoman tulivuoren selkä…