Totuus, oliko se muka siinä? Sinä hetkenä, jolloin Runar sen lukisi, saattaisi se jo olla moninkertainen valhe…
Ja jos hän työntäisikin pois Runarin, tulisi varmasti taas joku toinen…
Miksei saattanut ollakin hänen vapahduksensa pysyä Runarissa nyt, uhrata kaikki hetkelliset mielijohteet uskollisuudelle, hakea itsestään epäitsekkyyttä, lopettaa tähänastinen "demi-vierge "-elämä…
Hänpä ei peräydy nyt enää, ei mistään hinnasta. Hän lupaa sen itselleen ja Runarille ja Jumalalle.
Mutta pikkuiset pirunlapset kuiskailevat hänen korvaansa: Sinä houkko, sinä kevytmielinen, sinä itsepetturi! Tämä uskollisuutesi on, jos mikään, vain itsekkäisyyttä ja mielijohdetta. Se on oikkua, oikkua. Se kostaa itsensä…
X
Nyt on Mirdja ottanut viimeisen ratkaisevan askeleen: hän on puhunut kaikki sedälle. Nyt on hänen siis mahdotonta enää peräytyä, sillä hän ei tahdo näyttää sedälle sisällistä heikkouttaan ja hulluuttaan. Eikä hän myöskään tahdo näyttää onnettomalta. Ja hän pakottaa itsensä tyyneksi ja iloiseksi.
Usein se hänelle onnistuukin. Lumiluoto ei ole vielä koskaan tuntunut hänestä niin ihanalta ja rakkaalta kuin nyt. Ja se saattaa välistä sytyttää kaikki hänen salaa-elävät voimansa suuriin ja syviin säveleihin, niin että kaikki elää, pulppuaa, soi ja sykkii hänessä yht'aikaa, niinkuin ei koskaan vielä ennen…
Mutta sitten hän aina melkein pelästyy itseään. Tämä herkkä viritys hänen sielussaan, tämä outo soiminen ja leikkiminen hänen rinnassaan, minkä edellä tämä kaikki? Kuolemanko? Vaiko uuden paremman elämän? Pikemmin kuoleman.
Mutta hän tahtoo olla iloinen. Sedänkin tähden. Ah, hän on kauan ollut paha ja unohtava lapsi!