Näin hän kirjoittaa:
'Sinun ei olisi pitänyt koettaa saada epäilijää uskomaan. Se koe voi käydä kalliiksi. — Minä annoin sinun johtaa itseäni, sillä minusta oli suloista uskoa sinuun ja kuvitella rakastamista. Sinähän vakuutit minulle, että tunteeni oli suuremman arvoinen kuin konsanaan se, mitä rakkaudeksi kutsutaan, ja enemmän rakkautta kuin rakkaus itse. Minä itse en ole koskaan tiennyt, mitä rakkaus on, ja siksi minä vain kuuntelin sinua ja ihmettelin. Mutta sitä minun ei olisi pitänyt tehdä. Sillä jos en minä tiennytkään, mitä rakkaus on, tiesin minä liiankin hyvin, mitä on rakkaudettomuus. Minä en osaa rakastaa, en sinua, enemmän kuin ketään sinua ennen tai ketään sinun jälkeesi.
Nyt olen sielultani tyyni ja terve, ja sinut olen minä kokonaan unohtanut. Enhän ole nähnyt sinua kolmeen kuukauteen. Sinä olet minulle nyt aivan vieras mies, niinkuin kuka ohikulkeva tahansa, jonka joskus sattumalta olen tavannut. Jos sinä nyt kuolisit tai jättäisit minut, ei pieninkään kieli värähtäisi minun sielussani. Voisin yhtä hyvin olla kihloissa kenen kanssa tahansa, voisin antaa toisen miehen suudella huuliani, ilman että sinun kuvasi kertaakaan tulisi häiritsemään, enemmän kuin sinun edeltäjäsi ovat häirinneet minun suurta tunnettani sinuun. Ha-ha-haa! Se on rakkautta. Niin, sinähän sen sanoit ja minä itsekin sen sanoin. Mutta minun tunne-elämäni oli silloin kiihdyksissä, minä olin silloin sairas ja siksi olin niin herkästi riippuvainen sinusta. Tuleen olisin minä mennyt sinun tähtesi. Minä muistan sen kyllä hyvin. Ei se valhetta ollut, mutta ei se lie ollut rakkauttakaan. Liiallista hermo- ja tunnekiihotusta se vain oli ja kuka hyvänsä muu olisi saattanut olla yhtä edullinen esine minulle kuin sinä, sillä personallinen sieluesine minulla aina pitää olla. Mutta jos tätä kutsuttaisiin rakkaudeksi, niin silloinhan voisin rakastaa ketä hyvänsä, kuinka monta hyvänsä ja yhtä suuresti. Ei kukaan ole minulle niin paljoa, etten ilman häntä voisi elää. En ketään tarvitse elämäni suureksi välttämättömyydeksi. Ainoa, mikä minulle on välttämätöntä, on ikuisesti vierivä vaihtelu. Ja minulla on sen pyörteissä valittavana ainoastaan kaksi mahdollisuutta, molemmat yhtä hirveitä: joko seurata alati omaa tunneaaltoamistani, antautua alati "rakkaudelle", kulkea miehestä mieheen, olla suora itselleni ja heille, ottaa ja jättää aina uutuudenpalon ja kyllästyksen oikkujen mukaan; tai sitten aina kieltää tunteeni, aina pettää, aina olla kylmä, aina, kuuletko, aina vetäytyä pois teidän miesten näkyvistä, jotten herättäisi vaarallisia tulia itsessäni enkä teissä. Tämän viimeisen valitsee parempi itseni, mutta onko sekään mikään elämän paremmuus? Ajattele, aina olla kelvoton näyttelijätär, aina sulkea ihmisensä ihmiseltä! Ja minkä vuoksi? Ett'emme muka kuluisi ja särkyisi toistemme kosketuksesta. — Hyvä Jumala, mitä varten sitten oikeastaan säästämme itseämme! Eikö koko elämä ole kulutusta? Ja eikö ole ihanin kulumus se, joka kahden sieluja vaihtavan ihmisrinnan välillä tapahtuu. Ihanin kulumus siksi, että se rikastuttaa ihmisen suureksi, ymmärtäväksi ja syväksi. Mutta lopulta tulee kulumus sittenkin suuremmaksi kuin rikkaus, ja siitä alkaa jälleen ihmisen laskeutuminen. Moni-ystävyys hioo vähitellen pois sen hienon koskemattomuuden, sen syvä-ytimellisen herkkyyden, jonka pitäisi yleviä sieluja aateloida, ja tuo sijaan markkinakuluneisuuden, raa'an romutunteisuuden, jolle pitää päristää rumpuja ja lyödä nuijalla, ennenkuin tunto-eroavaisuus herää. Ja lopulta häviää kokonaan erovaisto raaemman ja hienomman kosketuksen välillä ja kaikki on vain samaa likaista, harmaata ja välinpitämätöntä tunnottomuutta. — Se on tavallinen ilotytön kehitys. — Sen olen kai minä jo läpikäynyt.
Pitääkö minun vielä puhua sinulle rakkaudestani! Etkö jo usko, etten minä enää voi rakastaa?
Ja sittenkin minä luulen, että jos taas näkisin sinut, heräisi herkkyyteni jälleen ja minä saattaisin riippua sinun kaulassasi ja tuntea kuoleman kouristavan rinnassa eroa ajatellessa. Ja minä saattaisin vannoa seuraavani sinua aina maailmanloppuun asti, jos minä vielä tunteitani uskoisin. Mutta minä en usko niihin enää. Älä koeta enää koskaan pelastaa epäilijöitä!
Enkä minä usko myöskään enää sinuun. Sinunhan piti ehjentää minut ja nostaa ja parantaa. Mutta minusta tuntuu nyt, ettet sinä jaksa sitä tehdä. Aisoihin sinä minut veisit. Ja niihin minä en ikinä alennu. Ei ole Mirdjasta kotiin, jossa on neljä seinää ja yksi ikkuna. Koti-idylli ja Mirdja! Liian särkevää ivaa todellakin! Minun täytyy aina saada lentää, lentää avarasti ja vapaasti, ja langeta lennostani yksin, viemättä ketään mukaani.
Unohda minut! Minä olen niinkuin Parisetta. Minulle ei tule vapahtajaa — —'
Mutta kirjoitettuaan tämän alkaa Mirdja taas miettiä… Itseään,
Runaria ja koko maailmaa…
Mistä, mihin, miksi ja minkätähden sulaa hänen päässään hermoja särkeväksi sekasorroksi.
Ja hän ei lähetäkään paperia Runarille.