Miksi ei kenen muun kanssa hyvänsä jo ennen? Miksi ei ensimäisen kanssa sarjan päässä tai miksi vielä nytkään? Oliko hän nyt jotakin löytänyt — entistä enemmän? Ei. Oliko hän antanut enemmän? Ei sitäkään. — Kaikilta oli hän saanut paljon, oppinut paljon, koko ihmisensä heistä koonnut, muru murulta, pala palalta, osan sieltä, toisen täältä. Ja itse oli hän paloitellut oman sielunsa myöskin muruihin voidakseen vastimia antaa… Ja jokaisen sellaisen kosketuksen jälkeen olivat he kaksi aina lähteneet toistensa luota rikkaampina kuin olivat tulleet, mutta myöskin särkyneempinä. — Tai ainakin Mirdja, joka vain siruja itsestään oli syöttänyt. Ne muut olivat aina antaneet itsensä kokonaan. Ne olivat kurkoittaneet käsiään ja rukoilleet, että hän ottaisi kaikki, kaikki, pysähtyisi ja ottaisi… Ja Mirdja ei ollut voinut kulkea ohitse heltymättä. Aina oli hän pysähtynyt, mutta vain ohimennäkseen taas… Sillä elämä odotti häntä edessä ja uudet aarteet ja uudet sielut. Ne odottivat omaansa ja luulivat kaikki Mirdjaa omakseen, tuota ohikulkevaa Mirdjaa… Mutta yhä vaikeammaksi tuli Mirdjalle kulkea eteenpäin, sillä yhä useammat ja useammat silmät alkoivat vetää häntä takaisin, sokeat silmät, joista vain hänen oma kuvansa katsoi…
Ja niitä oli niin monta. Ne lentelivät kuin yölepakot hänen ympärillään ja niillä oli niin pitkät ja pimeät siivet. Ne olivat kaikki kuin kahlehdittuja henkiä, loihdittuja lumo-olentoja. Eikä Mirdja enää osannut lumoja auki lukea… Hän oli osannut vain lukkolaulut. Hänellä ei ollut enää omaa sielua. Hänellä oli ainoastaan heidän, jälkeenjättämiensä, sielut. Siksi he alati niin vartioivatkin Mirdjaa… Ei sillä saanut elää kuin omallaan sellaisella sielulla! Ei sillä saanut rakastaa eikä sitä saanut antaa pois. Ei sillä saanut olla uskollinen eikä antaumisvalmis kenellekään, sillä olihan toki kunniavelvollisuuksia toisen omaisuutta kohtaan…
Sillä salakuljettajan painolastia kantoi Mirdja, kokonaisia rautavuoria tullaamatonta tavaraa… Ja ah, miten se painoi Mirdjan sydämellä usein!
Kenties eli siellä nyt se hullun isän unelmoima kaikkeusihminen. Eli raskaana satu-olentona tyttären syödyn sielun pohjalla. Kuin kummitus, jolla oli sata päätä ja tuhannen sielua… Kuin elämän sielun mikrokosmos…
Välistä väsyneinä hetkinään vihasi Mirdja sitä voimattoman rajulla vihalla, niin kiihkeällä kuin ainoastaan rakkaus voi luoda. Mutta siellähän ne lepäsivätkin hänen rakkautensa kaikki!
Mirdja on luotu näkyjen näkijäksi. — Taas ruumiillistuvat henget. Hän tuntee mistä pään, mistä silmän, mistä äänen hivelyn, mistä taas koskettelevan hyväilyn…
Eikä lie se ensimäinen suudelma sentään ollut paras, se tyhmän, pienen Eino Kailon suudelma! Sillä siitä oli hän ollut sisällisesti ylpeä. — Se oli ollut kuin vihkimävesi… Niitä muita hän enää tuskin muisti. Ja mitä ne häntä liikuttivatkaan. Jotakinhan oli hänen pitänyt antaa vastimeksi, ja kun he sellaisesta tyhjästä olivat tulleet onnellisiksi…
Mutta miksi olivatkin kaikki nuo erilaiset ihmiset, joita hän oli tavannut, olleet niin samanlaisia häntä kohtaan! Olisipa ollut edes yksi ainoa poikkeus. Sitä poikkeusta olisi hän vihdoin rakastanut… Ei, ei sellaisia sanoja enää. Ei sellaista leikkiä. Ja Runarin seljän takana oli tämä rikos, sillä hän oli luvannut olla häntä pettämättä…
Ja Mirdja saa salaman-nopeasti taas yhden noita tavallisia, äkillisiä tunnustuskohtauksiaan.
Hän jättää kuvittelut ja soitot ja kiiruhtaa kirjoittamaan Runarille.