Hän kiertelee levottomana pitkin Lumiluodon rantoja. Hän tahtoo väkistenkin juosta pakoon pahoja, tyhmiä ajatuksiaan. Mutta mikään ei niiden puhetta hiljennä. Merikin on tyyni kuin peili. Ja kovana kolkutuksena takovat Mirdjan rautamoukari-painajaiset liikkumatonta ilmaa.
Koko maailma kuulee teidän ilkeät sananne. Vaietkaa toki, vaietkaa!
Eivät vaikene.
Vasta kun hämärä lankeaa ja Mirdja väsyneenä pianonsa ääreen istahtaa, alkaa pahojen valta väistyä. Niiden pistävät kärjet kilpistyvät, niiden julmuus muuttuu vähitellen pehmeäksi ja lempeäksi, — suruksi.
Seuraa akordi toistaan. Arvoituksellisena ja salaperäisenä soi hiljainen sielumusiikki…
Äkkiä taukoaa Mirdja.
Onneton, onneton sinä! Siinä on elämäsi ainainen pohjasävel! Kärsi, kärsi! Sen olet elämälläsi ansainnutkin!
Ei! Se ei ole totta! Minkä mahtoi hän sille, että hän oli tuomittu kulkemaan etsijän teitä, kirotun omantunnon teitä, kuten kaikki don Juanit, nuo rakkauden ikuiset kulkevat juutalaiset, joita ei mikään mahti maailmassa voi pelastaa. Joista Rolf ennen muinoin puhui. Nyt olisi Mirdja itse osannut puhua heistä paremmin, vieläpä eräästä ennen aivan tuntemattomasta lajista: don Juanista naishahmossa…
Oh, miten se irvistelikin Mirdjalle se pitkä rivi uhreja! Tai ei uhreja. Hän itsehän oli niiden uhri. Ne seurasivat häntä joka askeleella, veivät häneltä elämän, veivät uskon, kielsivät rakkauden, kielsivät vapauden ja kaikki ihmis-oikeudet. Mirdja oli vain ihmissyöjä, velho! Varoittivat hänestä kaikkia. Mirdjaa itseäänkin varoittivat…
Ja hän oli sentään mennyt kihloihin!