Mirdja on kalpea ja säikkyy sitä veren kirvelevää väriä.
Setä on myöskin kalpea. Ja Mirdja huomaa äkkiä, että hän on käynyt omituisen vanhaksi.
Ja hänen sielussaan vaikeroi; sinä viet elämän häneltä mennessäsi, sinä huono, huono lapsi. Se on väärin sinulta. Hän ei ole enää se, mikä nuorempana, hän tarvitsee sinun ymmärtämystäsi ja hellyyttäsi. Täällä olisi paikkasi ja elämäntehtäväsi!
Ja meri katselee Mirdjaa soimaavasti: täällä olisi paikkasi ja elämäntehtäväsi…
Mirdjan sielua kouristaa kuin kuolema, kuin hulluus, kuin koko maailman paha omatunto…
Mutta hänen täytyy lähteä.
Ja ensi kerran elämässään kirjoittaa hän itsestään laulun. Sydämensä soimissa heti eron jälkeen, pahan, sydäntä särkevän laulun:
"Olin ennen ma erakon ainukki ja erakko lauleli lastaan; nyt laulaa hän laulunsa yksikseen ja minä vain kaukaa vastaan.
Olin ennen ma erakon enkeli: kivet allaan ei saanehet liestää; nyt yksin hän kulkee ja kumartuu, minä suutelen vierasta miestä…"
Runarin rouva