Ah, tätä vankeutta! Ah, tätä vähittäistä kuolemaa poroporvarien silmien alla! huutaa Mirdjan sielu lakkaamatta.

Mutta talvi kuluu loppuun näinkin.

Mirdja ja Runar ovat eläneet sen toisiinsa vaipuneina ja kahden, niinkuin kaksi rakastavaista. Ja he ovat tehneet sen sydämensä valtavasta pakosta, sillä vaikkakaan he eivät oikeastaan voi elää toistensa kanssa, eivät he myöskään voi elää ilman toisiaan.

Epämääräiset huhut kiertelevät yhä heidän ympärillään, mutta kukaan ei itse asiassa tiedä mitään heidän päiviensä oudosta ja salaisesta tarinasta.

Mutta Runar ja Mirdja tietävät kumpikin paljon muuttuneensa tämän ensimäisen yhteisen talven aikana.

Runar on käynyt jälleen pessimistiksi ja synkän umpinaiseksi.

Ja Mirdjaan on tarttunut tavallisen porvarisrouvan tavallisia luonteen-ominaisuuksia: hänestä on tullut pikkumainen ja häijy…

II

Mirdja ja Runar asuvat kesää pienessä saaristohuvilassa kaupungin lähellä.

Se raskas talvi on jo aikoja sitten heidän takanaan, mutta talvinen painajainen ei vaan ota siirtyäkseen pois heidän kodistaan. Siellä väkisinkin tahtoo asua…