Kesäkuun pitkä päivä alkaa hiljalleen hämärtyä. Pilvet lepäävät alhaalla. Painostavaa alakuloisuutta on ilmassa. Ja Mirdja ja Runar, jotka istuvat huvilansa ulkoparvekkeella iltateetään juomassa, eivät puhu sanaakaan. Vaitiolo käy jo melkein kiusalliseksi.
Mirjda tekee silloin tällöin hermostuneita liikkeitä tukien niitä ivallisilla ilmeillä, ikäänkuin tahtoisi hän nauraa omille hermoilleen, niiden loppumattomalle typeryydelle: ettekö sitten ymmärrä, tällaista juuri on meidän normaalielämämme, tällaista — ja tällaista se tulee olemaan aina…!
Sitten pysähtyvät ajatukset taas tyhjyyteen…
Äkkiä keksivät Mirdjan silmät Runarin lautaselta pienen lehtimadon. Keksivät sen ilolla kuin odottamattoman tarkkaamispisteen, edes hetkellisen harrastuksen… Ja koko Mirdjan huomio kiintyy siihen. Se ryömii hiljaa ja tasaisesti ympäri kupin reunaa, se alkaa kiivetä leivälle samalla tyynellä säännöllisyydellä… Mirdja vaan tuijottaa siihen ja tällä hetkellä ei hän välitä mistään muusta koko maailmassa kuin siitä lehtimadosta.
Samassa tarttuu Runar leipään ja on juuri pistämäisillään palasen suuhunsa, kun hän huomaa madon.
Mirdja naurahtaa pienen julman naurun.
— Minä näin sen kyllä, hän sanoo.
— Etkä sanonut mitään…
— Minä en tahtonut tätä pyhää hiljaisuutta häiritä…
— Oletpa sinä paha, virkahtaa Runar, koettaen pakottautua leikilliseksi.