Jos loukkaus olisi tullut keltä muulta tahansa kuin Rolfilta, olisi hänen ylpeytensä heittänyt sen satakertaisena takaisin. Mutta nyt tulvahti hänen sieluunsa jotakin niin sietämättömän suruisaa ja raskasta, ja kyyneleittensä välistä sai hän vain puserretuksi:
— Voi Rolf, Rolf, miten sinä voit olla noin paha minulle, miten sinä voit olla noin paha?
— Ja minusta kun on tuntunut, puhui Rolf epämääräisesti eteensä tuijottaen, minusta kun on tuntunut, että sinä itse itsellesi vasta paha olet ollutkin, niin paha, että minä olen surrut mustan tukkani harmaaksi vaan näinä kahtena vuonna. On omituista, jatkoi hän sitten kuin itsekseen, miten kaikki minun ystäväni järjestään ovat joutuneet hunningolle, kuten minä itsekin… Toiset ovat juoneet itsensä pilalle, toiset rakastaneet itsensä haaskoiksi, toiset kieltäneet jumalansa ja myyneet itsensä kilisevään kultaan ja — toiset menneet naimisiin. Mutta että sinä Mirdja valitsisit tämän viimeisen, kaikista profaanimman ja ilkeimmälle haiskahtavan tavan mennä "herunter", kas sitä minä en voinut aavistaa — enkä minä käsitä sitä vieläkään. — Tarvitsitko sinä todellakin papin apua tullaksesi rakastetuksi!
Ja Rolf naurahti lyhyeen.
Mirdjan koko sisin kuohahti taas Rolfia vastaan. Kohdella kuin vierasta ja sentään tulla lähemmäksi kuin edes ystävälle oli otollista!
Ja Mirdja vastasi ärsyttävällä äänellä:
— Sinulla ei ole mitään edellytyksiä tietää, olenko mennyt "herunter" vai enkö, vielä vähemmin millä tavoin. Mutta aina sinä vain yhä näyt tahtovan takertua elämän ulkopuolisiin seikkoihin. Kompastelet sen pikku kivissä ja jaksat ikäsi kaiken sättiä sen pappeja ja lukkareita ja poliiseja, ikäänkuin he olisivat jotakin… Sinä vihaat heitä kuin koulupoika.
— Sinä vallan nyt erehdyt. Jos äsken tulinkin maininneeksi papin nimen, ei se ollut mikään vihan ilmaus. Näes, ihminen muuttuu. Koulupoikamaisuus on sangen ohimenevää. Minä olen jo aikoja sitten lakannut rynnistämästä kallioita vastaan ja puimasta nyrkkiä pikku kiville. Sellainen on epäterveellistä ihmiselle. Nyrkit eivät kestä, näetkös. Ja mikä on, se on. Sen, joka ei ole aivan täydellinen don Quijote, täytyy se käsittää lopulta pakostakin. Papit on, poliisit on, hulluus on, valhe on. Se on totuus se, ja muuta ei ole. Mutta jos ei tätä ainoatakaan jaksa ottaa toden kannalta, silloin ei auta muuta kuin nauraa, lakkaamatta nauraa. Nauraa, kun näkee miten taitavasti elämä valehtelee, sivistys valehtelee, ihmiset valehtelee… Ja nauraa niille muutamille typerille, jotka tämän taidon puutteessa jäävät leipää vaille! Muutamissa viroissa vaaditaan hyvinkin pitkälle kehittynyttä valheen taitoa. Ja mitä erittäin pappeihin tulee, ovat he kerrassaan suuremmoisia! Minulla on ollut monta hauskaa hetkeä heidän kuolemattoman yhteiskuntasielunsa kustannuksella. He ovat aikamme sivistyksen täydellisin prototyyppi. Ja jotkut hullut ovat uskaltaneet väittää heitä tyhmiksi. Ikäänkuin ei nenästä vedetty olisi vetäjäänsä heikkopäisempi. Sitäpaitsi menee papeilla polvesta polveen paljon erikoisia virkaviisauksia. He tietävät paljon hyödyllisiä asioita. He tietävät, että on varmempaa omistaa pullea vatsa kuin ijankaikkinen sielu, ja he tietävät myös, mistä tämän pullean vatsan paraiten voi hankkia. Joka sunnuntai lukevat he kiitosrukouksen tuolle epäjumalaiselle suurkaksois-idiootille, valtiolle ja kirkolle, ja joka arkipäivä leipovat he kokoon pienempiä kaksois-idiootteja: mies ja vaimo, olkaa täydelliset niinkuin teidän korkea esikuvanne valtio ja kirkko on täydellinen. Siinä on satiiria. Ha-ha-haa! Viisasta väkeä, ei käy kieltäminen… Niin, niin, ainoa, mitä tässä maailmassa tarvitsee osata voidakseen paksusti, on valehdella, mutta sitä tulee sitten osatakin niin perinpohjin, että se muuttuu aivan sisälliseksi moraaliksi. Se on maailman positiivisin moraali, sillä se perustuu välttämättömyyden ja aineellisen hyödyn lakeihin. Ja se on myös kirkon moraali… Mutta se ei ole sinun moraalisi, Mirdja…
Mirdja naurahti tahtomattaan.
— Sinä vanha parantumaton viisastelija. Aina sinä jaksat puhua paradokseja. Kirkosta ja valtiosta. Vaikka sadan vuoden päästä tavattaessa keskellä lumista katua. Mitä minua liikuttaa, seisovatko he vai kaatuvat…! Sinulla ei ole siis mitään muuta minulle sanottavaa…?