Rolf katsahti jäykästi Mirdjaan.
— Eikö sopisi enää?
— Eipä siltä näytä.
He astuivat palasen ääneti.
— Luuletko, huudahti Mirdja sitten äkkiä, että minusta on hauskaa tavata sinua tuollaisena? Sinä olet tullut vieraaksi ja kovaksi minulle, Rolf. Voisi melkein luulla, että vihaat minua…
— Oh, pikemminkin, että… Ei, Mirdja, se ei ole totta. Minä olen sama sinua kohtaan. Sinähän osaat nähdä sieluihin… Älä takerru ulkonaisiin seikkoihin siis sinäkään! Kuule Mirdja, kuvitellaanpa, että minulla on pesä jossakin sentään. Ja sinä tulet minun luokseni hetkeksi, nyt niinkuin ennen. Mirdja, älä kieltäydy, näetkö, täällä ei voi puhella. Lumi hyydyttää mielen. Me menemme yksityiseen huoneeseen jonnekin. Eikö niin…?
Rolfin ääni oli äkkiä aivan muuttunut. Omituinen, avuton hellyys värähteli siinä. Nyt vasta tapasi Mirdja vanhan ystävänsä ensi kertaa. Paikalla oli hän voitettu.
— Minä tulen, sanoi hän.
Mutta koko ajan kun he kulkivat hotellia kohti, tunsi Mirdja kuin salaista häpeää tai painoa siitä, ettei hän voinut viedä ystävää luokseen nyt niinkuin ennen, ettei hänellä itse asiassa myöskään ollut omaa kotia nyt, kun hän sen muodollisesti omisti. Kolmannen sielu olisi siellä häirinnyt… Ja Mirdja tunsi itsensä kummallisen kiusatuksi ja alennetuksi yht'äkkiä, kuin jollakin lailla vangiksi…
— Tämähän on vähän kuin ennen, naurahti Rolf, kun he vihdoin olivat istahtaneet pieneen sohvaan yksityishuoneessaan.