— Niin, vastasi Mirdja alakuloisesti. Kaikki on kuin ennen paitsi sinä itse, Rolf. Miksi sinä olet niin muuttunut? Minä olin aina ajatellut kaikki niin toisenlaiseksi… Että me olisimme muuttumattomia ystäviä, kohtaisimme toisemme siten kuin ainoastaan kaksi sielua voi, joilla on synnynnäinen taipumus sulaa yhteen — ja eroaisimme taas niinkuin ymmärtävän kosketuksen jälkeen ystävät eroavat, vähemmän masennettuina kuin tavallisesti. Ja nyt on kaikki niin toisin. Kuinka sinä voit olla minulle niin paha, puhui Mirdja kuin rukoillen, niin pitkän ajan jälkeen ensi kertaa kohdattaessa?
— Ystäväsi minä olen aina, mutta kuka on sinulle opettanut, että ystävät aina ovat hyviä…! Tunnethan sinä minut… Kapakka-elämä on minut turmellut, kaikkea olen oppinut, paitsi sitä tärkeintä: valhettelemista — siksi minä saatankin olla välistä niin raaka… Kuule, minä olen ystäväsi, Mirdja, ja — minä olen itkenyt tähtesi…
— Miksi?
— Sinä kysyt miksi? Tiedäthän sinä sen. Pakotatko sinä minut uudestaan pahaksi… Johan minä sanoin. Etkö sinä saanut rakkautta tarpeeksi menemättä naimisiin…?
— Kuka on sanonut sinulle, että minä hain rakkautta…?
— Haitpa mitä tahansa. Ei minkään etsinnän olisi pitänyt voida eksyttää sinua siihen. — Sinä mahdoit olla hyvin väsynyt silloin, Mirdja parka, miten surullista…
— Sinä erehdyt, minussa ei ole mitään säälittävää. Mitä voit sinä tietää kahden sinulle kaukaisen henkilön suhteesta?…
— Jumala paratkoon, en kerrassaan mitään. Mutta siitähän minä en puhukaan, ainoastaan avioliitosta…
— Joka sinulle sekin on vain abstraktinen käsite, muilta opittu ennakkoluulo…
— Pyydän anteeksi, se on minulle hyvin konkreettinen käsite, kerrassaan epämiellyttävän konkreettinen. Luuletko sinä, että kukaan ihminen on voinut elää minun ikäisekseni törmäämättä joskus yhteen tuon yhteiskunnan konkreettisimman olomuodon kanssa? Ja minulle se on tapahtunut, ikävä kyllä, vielä sangen usein. Ei voi elää ilmassa… Niin että kyllä minä tunnen tarpeeksi sen puolen elämästä. Se on sitä elämän hautajaispuolta, siihen ei pidä vaipua ennen aikojaan. Ei, vasta se, jolla ei elämässä ole enää mitään tehtävää, jolla ei ole työtä, ei rakkautta, ei toivoa eikä iloa, vasta se haudatkoon itsensä avioliittoon. Silloin synti ei ole niin suuri. Mutta että silloin kun elämä ja elämäntehtävä vielä on edessä, kun nuoruus ja nuoruuden voimat palavat, kun ylpeys ja itseluotto vielä tykyttää sydämessä, että silloin sitoo itsensä avioliiton jalkapuuhun, se on anteeksi-antamatonta. Sillä silloin on lintu häkissä, ihminen lopussa, sen jälkeen saa hän enää esiintyä vain miehensä vaimona tai vaimonsa miehenä. Kaikki muut tiet ovat ummessa paitsi ne, jotka vievät perhe-elämän arkihuoliin ja sunnuntai-visiiteille. Kaikki mikä ihmisessä on ollut ylvästä ja korkeaa, muuttuu siinä tuokiossa myös arkipaheiksi. Oh, niinkuin en tuntisi kaikkea tätä! Muistatko vielä mitä vanha ystävämme Nietzsche siitä sanoo…? "Ach diese Armuth der Seele zu Zweien, ach dieser Schmutz der Seele zu Zweien, ach dies erbärmliche Behafen zu Zweien"…