Mitä lähemmäksi totuutta Rolf osui, sitä vihaisemmaksi kävi Mirdjan halu peittää ja puolustaa itseään.

— Että sinä olet saattanut nähdä yhtä ja toista surkeaa ja että sinä yhä vielä osaat Nietzschesi ulkoa, sen kaiken minä kyllä uskon. Mutta tämä ei laisinkaan oikeuta sinua tekemään vääriä johtopäätöksiä minun suhteeni.

— Sinä olet naimisissa…

— Entä sitten. Kellä ihmisellä ei olisi suhteita johonkin…

— Sehän on aivan toista — mutta sinä olet naimisissa.

— Sehän on vain nimi, muoto. Riippuu sinusta, miksi suvaitset kutsua suhdettani.

— Sellainen muoto ei sovi sinulle. Sinä olet tavallista rikaslahjaisempi nainen. Ja nyt? Miten käy sinun lahjojesi?

— Mitä sinä voit tietää naisesta ja maaperästä, jossa hänen lahjansa paraiten itävät!

— Rikaslahjainen nainen voi viljellä lahjojaan kahdessa maaperässä, joko miehen toverina, jolloin hän saavuttaa suurimman henkisen loistavuutensa, tai miehen rakastajattarena, jolloin hän on maallisista olennoista hurmaavin… Ja ne muut naiset, heillä on kaksi kohtaloa: joko jäävät he ilman miestä ja kutistuvat elottomiksi muumioiksi, tai menevät he kristillisen avioliiton porttovankilaan lämmittelemään, ja nämä viimeiset, joihin useimmat kuuluvat, ovat sentään ne kaikista säälittävimmät… Mutta se on heidän kutsumuksensa, he eivät kelpaisikaan muuhun. Sinä sitävastoin…

— Jätä minut jo rauhaan. Sinä et saa sääliä minua!