— Sinä olet lentänyt ansaan.
— Se ei ole totta…
— Sinä olet kadottanut sisällisiä arvoja…
— Päinvastoin. Olen löytänyt arvoja, joista minulla ennen ei ollut aavistustakaan. Vai luuletko sinä, että nainen kartuttaa sisällisiä arvojaan kuuntelemalla ohikulkevain miesten imarruksia, kuten minä ennen tein? Tuoksua, haihtuvaa kauneutta he kyllä osasivat imeä minusta, mutta ainoakaan ei olisi jaksanut seurata minua sinne, missä sieluni raskas yksinäisyys ja pimeys alkaa… Perhoset, mitä olette te antaneet minulle…!
— Samaa kuin sinä meille. Sinä et muistakaan. Meillä oli laaja sydän siihen aikaan. Mutta jos kerran rupeaa itaraksi, silloin on paras mennä hirteen. Sillä elämässä maksetaan aina samalla mitalla takaisin, jolla itse mittaa. Ja mitäpä on elämä, joka ei enää tuhlaa!
— Sinä olet niin kummallinen, Rolf, tänään. Kaikki mitä sanot, on katkeraa, kuin syytöstä epäilystä, mitä tahansa… Hyvä Jumala, mitä sitten tahdot minusta?
— Sitä kuin ystävältä; puhu totta! Miksi sinä tahdot olla ylpeä minulle, kun minä kuitenkin tunnen sinut? Miksi et tunnusta, että teit tyhmyyden, sinä oikuttelija? Oikut voivat kaikessa rakastettavuudessaan käydä välistä vaarallisiksi omistajalleen…
— Miksi sinä sitten et usko minua? Miksi välttämättä tahdot selittää kaikki niin ilkeästi! Ja miten voit noin itsepäisen typerästi vaatia, että minä muitta mutkitta tunnustaisin kaikki sinun tuulesta temmatut kuvittelusi oikeiksi? Mutta sitä minä en voi tehdä. Minä en ole sinun säälisi oikea esine. Ja mitä minun avioliittooni tulee, on se ollut ainoastaan sielujen luonnollista valikoimista!
Mirdja oli kiivastunut.
— Aivan oikein, tietysti… Mutta tiedätkö myös, mikä on sinun sielusi luonnollinen valikoiminen? Se on sama kuin nerojen, itsevaltijaiden ja kaikkien voimakkaiden henkien ylipäänsä: itseään ala-arvoisemman he valitsevat. Sillä kun he valitsevat, valitsevat he itselleen valtakunnan, ei muuta. Alamaisia, palvelijoita he tarvitsevat, mutta toista aurinkoa he eivät siedä…