Mirdja tunsi, kuinka hänen sydämensä säpsähti. Tämä oli vaarallista myrkkyä…
— Viisas ihminen ei ikinä viihdy tomppelin kanssa. Minä en käsitä sitä rotua, josta puhut. Sitäpaitsi, minä olen tuntenut monenlaisia miehiä.
— Jos sanot "omistanut", niin sanot oikein. Mutta minä en usko, että sinä olet tuntenut heistä ainoatakaan, sellaisina kuin he todellisuudessaan ovat olleet. Sinä olet aina tehnyt heistä naisia, hentomielisiä ja uskollisia, joka on kerrassaan vastoin miehen oikeaa luontoa. Ja et sinä sentään ole voinut heitä rakastaa, sillä ei nainen koskaan rakasta naista miehessä… Sinä olet tuntenut miehet toisenlaisina kuin muut naiset. Heitä, niitä muita, on petetty, lyöty ja solvaistu, mutta he ovat osanneet rakastaa, jota sinä et ole osannut. Sinä olet ikäsi elänyt rakkauden mysterian ulkopuolella…
— Kaikki sinä luulet tällä hetkellä tietäväsi, hirveä ystävä.
— Miksi en sitä tietäisi! Vai olenko erehtynyt? Sano! Sano minulle, Mirdja, oletko koskaan antautunut miehelle sokeasti, heikkona, voitettuna ja autuaana?
— En — se ei ole minun luonteeni mukaista.
— Et, siksi että he ovat rakastaneet, ja sinä et. He ovat olleet heikot, sinä vahva. On olemassa yksi suuruus sellainenkin, joka aina antaa voiton toiselle ja itse jää alakynteen. Se on rakkaus. Siitä sen tuntee, sinä voittamaton. Sinä et ole rakastanut ja sinä et rakasta…
Rolf oli puhunut hiljaa, mutta merkillisen kiihkeänä ja liikutettuna, ikäänkuin kaikkien heidän, voitettujen ja unhotettujen puolesta.
Mirdja alkoi heltyä uudestaan. Hän ei voinut vastustaa sanojen lämmintä avosydämistä sävyä. Tämä oli kuin ennen.
Miksi sinun myrkyllinen puheesi sisältää niin paljon totta, että minä en jaksa sitä tunnustaa! huokasi Mirdjan sydämessä.