Ja äkkiä kova jännitys laukesi. Mirdja lyyhistyi itkuun. Se oli loukattua ylpeyttä, heikkoutta, katumusta, kärsimystä ja häpeää yht'aikaa.
— Mirdja, ystävä, älä toki itke, lohdutteli Rolf, minähän ainoastaan sanoin mitä ajattelin: Ainoastaan, ettet sinä ole luotu vaimon tehtävään… Sinullahan ei ole lasta…
Mirdja tunsi suuttuvansa uudestaan. Kyyneleet tyrehtyivät kiviksi. Kummallinen raivo vapisutti häntä. Hän olisi voinut tappaa tuon miehen. Hänellä ei ollut oikeutta tulla liian lähelle.
Hän vaikeni synkästi ja uhkaavasti.
— Se olisi sinun pelastuksesi nykyisessä asemassasi, jatkoi Rolf. Se on ainoa, joka sitoo sinunlaistasi naista.
— Sinä olet aivan hullu! Kaikkeen sinä sekaannut ja kaikesta sinä puhut sekaisin. Minua ei sido mikään eikä kukaan, eikä saa sitoa! huudahti Mirdja raivoissaan.
— Se vapauttaisi samassa. Sinä olisit mallikelpoinen lehtorinrouva huomaamatta sitä itsekään. Nyt sinä sitä vastoin kidut…
— Sinä teet parhaasi kiduttaaksesi minua, sanoi Mirdja tyynesti, mutta huulissa värisi vielä viha ja ylpeys.
— Oletko Mirdja todella loukkaantunut? Sitten olet ymmärtänyt väärin… Minähän olen sinun vanha ystäväsi…
— Entis-aikaan. Nyt minulla ei ole muuta ystävää kuin mieheni.