Mitään pitempää he eivät enää puhuneet toisilleen. Mutta usein sattui, että he tapasivat toisensa salaa katselemasta toisiaan. Ja Mirdja loi silloin aina silmänsä nopeasti maahan.
Sitten lähti Norkko.
Ja senjälkeen tunsi Mirdja aivan hirveää tyhjyyttä ympärillään. Hän oli jo ehtinyt tottua Norkkoon. Tämä oli tullut melkein välttämättömäksi katsomokohdaksi Mirdjalle joka päivä. Ja nyt oli hän mennyt. Arvoitus oli jäänyt aukaisematta, miehen sydän oli lähtenyt pois kylmänä ja suljettuna…
Runar olisi voinut olla poissa tieltä, ajatteli hän joskus. Mutta sitten hän heti taas katui ja rukoili sydämessään Jumalalta pitkää, onnellista elämää Runarille.
— Runar, sanoi Mirdja, eräänä iltana kaksi viikkoa senjälkeen kun Norkko oli matkustanut, en minä vihaa Norkkoa enää. Hänellä on sentään kultainen sydän. Onpa hyvä, että hän on sinun ystäväsi! Mutta minusta hän ei pidä…
— Hän on jörö vieraille… Hän tarvitsee aikaa…
Mutta siitä huolimatta muisteli Mirdja Norkkoa erityisellä mielihyvällä. Sillä hän oli kohottanut hänelle jälleen Runarin. — Mirdjan itsekäs ja turhamainen naisluonto ainoastaan kantoi yhä vielä hiljaista kaunaa. Se olisi tahtonut kostaa. Ja kostaa kaikkein pahimmalla: tekemällä hänestä suurimman rakkauden saajan ja kantajan — suurimman vangin.
XI
Sitten kaikki unohtuu vähitellen. Eikä mitään uutta tapahdu enää.
Vuodet vierivät ohitse yhä huomaamattomammin… Mitä niissä olisikaan huomattavaa enää. Mirdja ja Runar ovat jo vanhuksia.