Mutta samassa pelästyi Mirdja sanojaan, ajatellen että Norkko voisi luulla hänen puhuvan itsestään. Ja hän lisäsi nopeasti:

— Tehän vain sanoitte, että teilläkin saattoi olla joku parhain ja armain, jolle voitte antaa kaiken sen, mitä ette voinut myydä. Sellaisesta saattaa aina jäädä sieluun jotakin…

Mutta Mirdja hämmentyi puheessaan, luullen sanoneensa jotakin kovin sopimatonta, sillä hän muisti, mitä Runar oli kertonut sisarestaan.

— Maailmasta löytää aina hyviä ihmisiä, jotka tahtovat kuunnella murheellista, silloin kun sydän on liian täynnä…

He vaikenivat.

— Minusta on hauskaa, että olette Runarin ystävä, sanoi hetken kuluttua Mirdja. — Ettekö voisi olla minunkin ystäväni?

— En, vastasi Norkko kuivasti.

Mirdja ei uskaltanut enää kysyä miksi… Joku hänelle aivan ennen tuntematon voimattomuus teki hänet kummallisen kesyksi tuon kömpelön, pienen miehen läheisyydessä.

Ja Norkko kääntyi häneen selin ja meni ulos huoneesta.

Mutta tämän kohtauksen jälkeen oli Mirdja aivan muuttunut. Hiljaisena, melkein arkana liikkui hän kodissaan. Hän ajatteli ajatuksia, joita hän ei vielä ikänänsä ollut ajatellut. Runarin, Norkon ja koko maailman näki hän nyt aivan toisessa valaistuksessa. Mutta Norkkoa ajatteli hän liian paljon, sen hän huomasi. Ja hän olisi suonut olevansa yksi niistä hyvistä ihmisistä, joille Norkko tuskanhetkenään voisi antaa sielunsa runon.