— Sinä olet se, jota olen etsinyt. Miksi etsisin enää?
— Ja sinä olet se ainoa, jota maailmalta olen pyytänyt. Miksi eläisin enää maailmalle…? Oletko huomannut, miten meidän on ollut hyvä nyt, kun emme enää mitään etsi emmekä mitään tavoittele. Minäkään en ole katkera enää, oletko huomannut? Kaiken tuskan ja pettymyksen, kaiken särkyneen ja haaksirikkoutuneen ylitse on vihdoinkin vetäytynyt suuri, sovittava rauha…
— Niin, kuoleman rauha, vanhuuden hiljaisen viisauden rauha, joka sanoo: "Katso, kaikki on turhuus." Salomon oli suuri dekadentti. Entä sitten! Hekin voivat ajallaan levittää maailmaan siunausta, tyhjyyden ja häviön ijankaikkista rauhaa. Nirvanan kylmää, jäähenkistä tuoksua… Ja se leviää kuin suloinen balsami kuumeisten aivojen ja hiiltyneiden sielujen ylitse…
— Niin ei mikään hullu pyrkimys tai epätoivo tai levottomuus elä enää Salomonin ohitse, naurahtaa Mirdja. "Katso Jumalan töitä. Sillä kuka taitaa ojeta sen, jonka hän tekee vääräksi." Eikö siinä ole sana minulle!
— Hän sanoo vielä muutakin. "Parempi on murehtia kuin nauraa, sillä murheesta sydän paranee."
— Minun sydämeni on jo parantunut. Minun ei tarvitse murehtia enää…
— Minä olen sinun murheesi, Mirdja.
— Sinä olet minun parantajani, Runar. Ennen sinua olin särkynyt ja hapuileva, nyt olen ehjä ja onnellinen… Sinä olet sittenkin ollut minua voimakkaampi…
— Missä?
— Rakkaudessa. Nyt minä tiedän, mitä rakkaus on…