Ne olivat kuin hänen sielunsa. Se oli keveä ja se oli raskas. Selinän kanssa oli mennyt uhrautuvaisuuden painajainen ja hän hengitti taas helposti… Mutta laupeuden sisar hänessä itki sairasta ritaria, itki ja vakuutti, että he olivat ijankaikkisilla siteillä sidotut. Ja sen ääni oli niin lemmestä tuskainen, niin vastustamaton, että Mirdjan täytyi nousta ja lähteä etsimään kadonnutta…
Selinä oli matkustanut, sanottiin.
Mirdja palasi. Istui koko päivän, kädessään kuolevat orkideet, jotka olivat kuin hänen selittämätön, kärsinyt sielunsa.
ALLEGRO CAPRICIOSO
Suuri sali hehkuu komeita kruunuja, kirjavia tulia. Heleä- ja tummapaloisia silmiä liukuu ohitse. Paljon silmiä, janoisia, pyytäviä, puhuvia silmiä, gasellin arkoja katseita, kotkan kovia silmän-iskuja, kyyn verenvetäviä pistoja. — Paljon sieluja, enemmän vielä sielujen varjoja, kalpeita, harmaita naamiaissieluja, yökuluneita kutistuneita kumarasieluja… Mutta kaikki loistavat ja palavat nyt.
Mirdja tanssii, tanssii… kaikkien kanssa ja kaikki tanssivat hänen kanssaan. Mutta Yrjö Särkkä tanssii ainoastaan Mirdjan kanssa.
Mirdja on loistavista loistavin, silmiltään ja sielultaan palavin, kevein ja syvin kaikista.
Yrjö Särkkä on myrsky- ja kiihkokauden huuhtomatonta kultaa. Hän tahtoo olla jalokivien mustakourainen kaivosmies. — Kuonaa, katinhelyä! sanoo hän sille suurelle salille, paitsi hän, tuo yksi.
— Sinun ruumiisi kosketus on pehmeämpi, sinun sielusi tuli kuumempi ja kummempi kuin kenenkään, kuiskaa hän sille yhdelle.
— Entä en olisikaan kova enkä pehmeä, en kuuma enkä kylmä, kenties vain pimeää ja tyhjää.