— En itselleni.
— Niin, et itsellesi, — ystävä. — Mutta minä olin jo niin lähellä kuolemaa, että ainoastaan suurimman naisen suurin rakkaus olisi voinut minut pelastaa.
— Minun sairas ritarini.
— Minun kärsinyt ystäväni; minun kalleimpani! Mutta älä puhu minulle mitään, älä sano sanaakaan! Sinun pehmeä, armas äänesi riisuu minulta voiman ja minun on nyt lähdettävä — sinun tähtesi. — Sinulla on ollut raskasta elää minun kanssani.
— Raskaampaa erota…
— Älä puhu, älä puhu!…
Äänettömästi otti Selinä hattunsa ja puristi Mirdjan kättä, puristi niin, että Mirdja hiljaa kiljahti…
Siinä jäähyväiset.
* * * * *
Seuraavana aamuna lepää Mirdja sohvalla orkideevihko kädessään. Kummallisia kukkia! Niistä ei voi sanoa, minkä näköisiä ne ovat, minkä värisiä, ovatko ne iloisia vai surullisia.