* * * * *
Patsaana istui Mirdja paikallaan. Tuskin oli hän huomannut Selinän poistumista. Mustaa ja hiljaista kaikki…
Ainoastaan toukka naksutti vanhassa seinässä. Se oli kuin ijankaikkisuuden kellon lyönnit.
Äkkiä säpsähti Mirdja. Hän hypähti ylös. Oli vähintäin jo puoliyö. Etehisestä kuului outoa kolinaa ja samassa aukeni ovi. Se oli Selinä ja niin päissään, että tuskin pystyssä pysyi. Sellaisena ei Mirdja ollut häntä vielä milloinkaan nähnyt.
— Minä tulen vähän sopimattomaan aikaan, mutta entä sitten! Ei rakkauskaan kysy aikaa, milloin tulee ja menee — eikä kuolema; ne ovat suuria herroja ne; minulla on ylhäistä seuraa… Katso, minulta jäi äsken vastaamatta, minä olin hajamielinen. Sinä pyysit minulta anteeksi. — Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi sitä, ettet voinut minua pelastaa ja parantaa ja hissata ylös… Katso, ei se sinun syysi ollut, sinä näit tosiaan siitä paljon vaivaa… Ai, ai, se on raskasta olla laupeuden sisar. Ei sitä osaa kuka hyvänsä… et sinäkään… Katso, sinä teit pikkuruikkusia virheitä; niitä sinun ensi kerralla tulee välttää… Minä sanon ne sinulle; ensiksi: laupeuden sisaren pitää olla pyhä, valkea risti sinisellä rinnalla… hän ei saa suudella potilaitaan — ee — ei! — Se on numero yksi. Sitten seuraa numero kaksi: laupeuden sisar ei saa valehdella eikä pettää, ei silmillä, ei suulla eikä sydämellä. Se on synti. Kolmanneksi: laupeuden sisaren pitää pysyä alallaan eikä haalia itselleen kokoon syntisiä kaduilta ja kujilta, — jättää sen työn poliisille, eikä valita itse itselleen pelastettavia, — jättää sen työn Jumalalle… Ja sitten — ei pidä kehoittaa miestä kirjoittamaan tohtorinväitöskirjaa, ellei itse tahdo tulla tohtorinnaksi. Piruako minä sillä tittelillä teen! Se on naisten koristuksia, sen hankkii mies naistaan varten, kuten rahan, kuten kaiken maailman turhuuden ja prameuden —
"Mua mitä haudan yössä hyödyttää, jos aarre-arkut jälkeheni jää, jos mua laulu, aikakirjat kiittää ja muistohoni urhomaineen liittää…?"
Mirdja istui ja nyyhkytti hiljaa. Niin syvästi ei ollut vielä kukaan häntä loukannut. Mutta hän ymmärsi, että tämä oli välttämätön seuraus… Hänkin oli loukannut tuota miestä joka hetki, jonka oli ollut yhdessä hänen kanssaan ilman rakkautta. Mutta kasvamistaan oli kasvanut hänen hellyytensä yhä, minkä mahtoi hän sille, ja nyt, nyt olisi hän antanut vaikka henkensä, jos olisi voinut vapahtaa hänet muulla kuin rakkaudellaan. Hän nyyhkytti hiljaa.
— Niin, itke, itke, ihana Mirdja, mutta älä minun tähteni! Minä en siedä sitä. Ihminen, joka itkee toista eikä kuitenkaan rakasta häntä, loukkaa… Mutta itke sentään, ihana Mirdja, siitä sanotaan naisten silmien tulevan kauniiksi, aivan auringon-ihaniksi… Ja ennestään noin ihanat silmät! Sinä tulet niiden valolla vielä sokaisemaan monen merenkulkijan… Itke silloin, itke joka kerta, ihana noita, kun venhe vaipuu! Ei hukkuneiden tähden, vaan itsesi tähden itke, Mirdja, itsesi tähden… Oi, onneton tyttö, minunkin tekee mieli itkeä tähtesi ja minulla on se oikeus, sillä minä rakastan sinua, minun kyyneleeni ovat kuin rukous Jumalan luo.
Sitten seurasi pitkä vaikeneva pimeys…
— Anna minulle anteeksi tämä yö, sanoi Selinä vihdoin selvinneenä. Minä en ajattele pahaa sinusta. Ja sinä voit ymmärtää minut, sen äskeisen… Sinä tiedät, mikä kaikki on takanani, ja se tuli äkkiä takaisin katkerana, musertavana… Jos taas on jotakin, jota minä en ymmärrä sinussa, on se kai siksi, että olet nainen ja voiko mies koskaan ymmärtää naista? Ja sinua, joka olet niin ihmeellinen!… Minä en koskaan voinutkaan käsittää, kuinka sinä minua rakastat, niinkuin ei onneaan kenkään käsitä, sen minä nyt paremmin käsitän, että sinä et voi minua rakastaa.