— Ja tämä kaikki, mitä on se ollut? Valhetta? Sääliäkö, sano, sääliäkö?
— Ei, ei, ystävyyttä.
— Voiko ystävä pettää ystävän? Mutta sinähän oletkin nainen, sinä vähämielinen, joka luulet voivasi ostaa ihmissielun kourallisella sääliä ha-ha-ha!
— Oi Jumala, älä naura, älä halveksi minua, ymmärrä minut! sinä olet minulle kallis, rakas kuin rakkain ystävä!
— Ystävä, sehän kuuluu olevan naisen valtti, jonka hän heittää esille, kun hän jo on tarpeekseen asti pettänyt rakastajaansa ja taas on lentovalmis. Mutta että sinä Mirdja, sinä Mirdja!… Sinunhan piti olla sukupuolesi ulkopuolella… Ja minä hullu, joka jo kyllä tunsin naisen… Mirdja raukka! — Niin meidänhän piti laulaa, se on totta. Siis jatkan… luvallanne, neiti —
"Ootko ihminen? Et, vaan Pajazzo…" — — — — — "Ah, naura Pajazzo, tee temppusi parhain, onneni murtunut leikiksi lyö!"…
Yliluonnollinen voima ja katkeruus kuin kuoleman edellä väreili Selinän äänessä. Siinä soi koko hänen elämänsä aikainen pettymys ja tuska uudistettuna tuhatkertaisin väkivoimin, uudistettuna niin, ettei enää mitään ollut pelastettavissa.
Se oli kuin parantumattoman kuolinparahdus.
Mutta Mirdja oli lyyhistynyt kokoon… Liikkumattomana, yhteenpuristetuin huulin hän istui tuntien ikäänkuin viimeisen tuomion kulkevan ylitsensä… Tuo oli hänen työtänsä tuo… hänen, jonka oli pitänyt uhrata hyvin töiden alttarilla.
Kirottu, kirottu kaikki muu paitsi itsekohtaisin itsekkyys!