Selinä lauloi Mirdjalle:
"Fylgia, Fylgia, pois älä käy, kun mun murtavi halpuus maan, sa arka, sa ylhäinen, lähellä näy, kun aattein alhaisin tummennan hahmosi sun, min kauneus loi tähtivalkeain haaveissa vaeltamaan…"
Yhä ihanampana, läpihohtoisempana värisi sävel. Selinä oli enemmän sielua kuin itse musiikki. Uskonsa ja rakkautensa kirkastamana hän paloi, hän, epäilystä, vihasta ja vilusta noussut, pyhänä hän paloi.
Ah, kaiken kauneuden katkeraa valheellisuutta!
Mirdja puhkesi rajuun itkuun. Nyt sen täytyi tapahtua, sen hirveän!
Hän sulki silmänsä, tukki käsillään korvansa, ettei hän näkisi, ei kuulisi mitään… ja ponnisti kurkustaan esille kovan, kamalan huudon, joka soi kuin parahdus.
— Minä en rakasta sinua! Voitko antaa minulle anteeksi…?
Selinä jäykistyi, tukehtuvansa luuli.
He vaikenivat kauheata kohtalokasta vaikenemista.
Vihdoin sanoi Selinä käheästi: