Mutta muitten huulilla lepäsi hetken vielä vaitiolon hartaus. Niin hellämielisiä ja herkästi liikutettuja ovat Bakkuksen lapset.
Mutta yön ja viinin henki on hetkellinen ja kaksisiipinen. Yhtä valheellinen kuin suora, yhtä valkea kuin musta, yhtä raskas kuin kevyt, yhtä rivo kuin viaton. Se on kummallinen henki; se nauraa ja itkee yht'aikaa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä on se jo taas kaikki unohtanut.
— Mirdjan malja! huusi Mauri Etso. Kaksinkertaisesti Mirdjan malja, sillä Mirdja juuri on opettanut minut juomaan. Se on tosi se. Minä jäin janoiseksi hänestä. Minä en ole sitä koskaan sanonut, mutta minä sanon sen nyt. Minä en sano pahaa hänestä, ee-en! Mutta siitä asti minä vaan juon enkä saa janoani sammutetuksi.
— Että kehtaatkin tunnustaa ruvenneesi juomaan naisen tähden. Oletko lapsi, että sinua vielä Mirdja riivaa?
— No, juon juomisen tähden sitten, mutta sanonpa vaan, että siitä asti on minulla pohjaton jano. Maljanne, hyvät herrat!
— Hoi, Bellman junior, sinä oopperakellarien Orpheus, joko olet virityksessä? Laita nyt Morrelle joku hemmetinmoinen opetus- ja varoitusviisu. Hän on sen tarpeessa.
Pikku Riku virnisteli.
Tuotiin lisää viritystä… Lasit kilahtivat taas.
Improviseeraaja vilkutti merkitsevästi silmää Morrelle ja veti esille kitaran, jota hän aina uskollisesti kuletti mukanaan kuin sylikoiraa. Hiljalleen alkoi hän näpäytellä sitä ja hyräillä:
"Sanokaa, veljet hyvät, filosoofit syvät, miten voipi olla hunningolla naisen, naisen tähden kaikkein nähden, kun maailma on täynnä naisia kaiken-kaikenlaisia."