— Miksi sinä olet niin äänetön tänä iltana? puhuu laulun kestäessä
Selinälle Rolf.
— Itsellesi tarkoitat sen kysymyksen, sinä olet todellakin outo tänään. Milloinpa minä olisin puhunut juuri mitään! Minä kun tuijotan tuohon absinttiin edessäni, on se jo kuin esimakua Nirvanasta. Kaikki on niin pientä ympärillä. Katso nyt, miten se vaihtaa väriä ja vilkuttaa välinpitämätöntä silmää, ja sen lumousta eivät nuo muut ymmärrä, ainoastaan me kaksi.
— Me kaksi separatistia, individualistia, ilvehti Rolf.
— Mitä saastaa nuo toiset juovatkaan, kiihtyi Selinä, ei, sen minä sanon, että vaikka minä olisin miljonääri, en vaihtaisi absinttiani sampanjaan.
"Car nous voulons la nuance encore, pas la couleur, rien que la nuance, la nuance seule fiance le rêve au rêve et la flûte au cor."
— Itse Verlaine ei olisi itseään paremmin deklamoinut! Sinusta saa laulaa, kun kuolet: "La Finlande a perdu son Morphée."
— Sinua saan kiittää siitä nimestä, naurahti Selinä.
— Kuule, älä naura, se on hyvin paha ennustus, siinä on jotakin hirveää, fatalistista. Minä voisin ehkä sanoa siitä jotakin, minä olen vanhempi sinua, ja meillä on yhteistä Verlaine ja absintti… Ai, ai, kun ei sinun vain kävisi kuin minun… Sinä olet nuorempi minua, niin se on, niin se on… Kuule, saanko sanoa sinulle ajatukseni?
— Sano ajatus. Minulta alkaa ajatus jo vähitellen hajota tylsyyteen… sitten on rauha.
— Malta, malta poika, ei se aivan niin pian käy… sinä olet nuorempi minua… Mutta minä sanon sinulle vain sen, että mies, joka puhuu vivahduksista, ei ole enää oikea mies, ja se, joka jää katsomaan absinttilasin sineen, vaikka taskussa on miljoonia, ei ole enää oikein terve. Tjaa — sinä et ole oikein terve etkä ole oikea mies! Ja kun kerran mies alkaa tuntea nyanseissa tai nainen ajatella maksiimeissa, silloin ovat asiat jo hullusti. Se tietää, että hullujen huoneilla on tulevaisuutta tässä maailmassa. Ymmärrätkö? Mies voi kestää elämänkäsityksensä juuri siksi, ettei hän sekoita siihen tunnettaan, ja nainen säilyttää sen tunne-arvot siksi, ettei hän käsitä mitään… Mutta yhdessä molempia!… Ei, silloin tulee se suuri "Übergang" ja "Untergang", josta Nietzsche puhuu… yli-ihminen on lähellä, mutta sitä ennen tulemme me lyödyiksi. Sinä ja Mirdja esimerkiksi, varokaa… ja minä itse… no niin… minä en myöskään ole oikea mies, sillä minä voin itkeä kuin akka, mutta minä olen jo vanha… Samaa sairasta ja kelmeää sukua me kuitenkin olemme, suuret intohimot meiltä puuttuvat, mutta sen sijaan on meillä tuhatväreisesti sensatsionikykyinen hermo-elämä, yhdessä vivahduksessa voimme me elää tappavan tuskan ja tukehtavan riemun. Heikontunut suku me olemme, eikö totta?… Mutta Mirdja, Mirdja, hän on sekä heikko että voimakas, yht'aikaa mies ja nainen.