Persialainen serenaadi oli aikoja sitten vaientunut, ja useimmat olivat Rolfin huomaamatta kiintyneet kuuntelemaan hänen puhettaan, niiden joukossa seuran pikkunen punakka Bellman.
— Kuule, "onkkeli", sanoi hän lyöden Rolfia olalle. Sinä sanoit, että Mirdja on yhtaikaa mies ja nainen. Se ei ollut oikein viisaasti sanottu, minä olen kerran tuhmistanut itseni samalla ajatuksella. Minun täytyy kertoa teille pieni episoodi, jota en ole kellekään vielä kertonut. Se on Mirdjasta ja minusta. Asia on se, että minäkin olin kerran rakastunut Mirdjaan, oikein korvia myöten rakastunut…
— Rakastunut! naurettiin, nyt sinä pahuus syötät kaskuja taas.
— Harrasta totuutta jokainen sana! Niin, minä olin siis rakastunut ja täydellisesti inhimillisten luonnonlakien alainen. Tulin hentomieliseksi, rupesin laulamaan hiutuvia lemmenlauluja ja käyttäydyin hyvin narrimaisesti kaikin tavoin, kuten muutkin vilpittömät Amorin palvelijat. Mirdja oli tietysti lopulla hyvin kyllästynyt vetistelemisiini ja kerran sitten tokasi hän vihlaisevan pilkallisesti: "Pitääkö miehen välttämättä olla kuin nainen ollakseen suuri runoilija?"… Voitteko ajatella myrkyllisempää rakkauden esinettä! Minä tietysti heti vetäydyin nahkaani, koko sairauteni oli kuin pois puhallettu ja uljaasti paiskasin minä vastaan: "Pitääkö naisen välttämättä olla kuin mies ollakseen suuri nainen?"
— Bravo, bravo!
— Jaa, mutta se ei ollut mikään sattuva vitsi. Siitä minun juuri piti huomauttaa. Sillä Mirdja on sittenkin nainen ja on niin pirusti, sanokoon "onkkeli" mitä tahansa.
— Siihenkö se satu loppui?
— No, siihen se loppui… meistä tuli sitten hyvät ystävät.
— Sen lopun sinä ainakin valehtelit, huusi Morre. Jos nainen on niin pirusti nainen, niin ei teistä ikinä tule ystäviä!
— Oletko sinä todella aina ollut Mirdjan ystävä, vain ystävä, ymmärrätkö? kysyi Selinä Rolfilta.