— Minä vannon sen! tuohon käteen!
Selinä vaikeni taas jääden viheriäiseen tuijotukseensa.
Äänet sortuvat jo epäselviksi. Toiset unohtavat omat kysymyksensä, toiset uupuvat kesken kertomustaan. Lähestytään jo kaikin Selinän uneksimaa Nirvanaa.
Yön ja viinin henki on unhotuksen henki…
Mutta Selinä itse, Nirvanan kelmeä apostoli, ei voi unhottaa… Hän muistaa vielä kaksi asiaa nimittäin lauseen: "jos tahdot kunnioittaa itseäsi, niin halveksi naisia", ja sen, että nainen merkitsee hänelle yhä vielä Mirdjaa, kaikesta huolimatta yhä vielä Mirdjaa, ja eikö tullekin aina merkitsemään sitä samaa… Miten hän onkin taistellut nämä pari vuotta vain kahden vastakkaisen ajatuksen ja kahden vastakkaisen tunteen välillä…! Niin, niin, nainen on Mirdja… Mutta miksi halveksisi hän Mirdjaa? Siksikö että hän oli sfinksi? Pikemmin sitten itseään, siksi että hän oli ollut naurettava… Nainen oli tehnyt hänet naurettavaksi… Nainen on Mirdja. Mutta Mirdja ei ole nainen, hän on Jumalan valkoinen ihme-olento, joka kantaa hänen sieluaan… Ryöstäjä, pettäjä!… Vaiti, vaiti, pikku pirut! Mirdja ei ole nainen. Mirdja on Mirdja… Ja mitä merkitsee halveksinta tai rakkaus tai mikään! Ei mitään… suuren vapauttavan tylsämielisyyden edessä…
"POST JUCUNDAM JUVENTUTEM"
Saman vapunpäivän iltana kulkee Mirdja kadulla yksin.
Ulkopuolella tuntee hän elävänsä kaikkia noita ihmisiä, jotka hänen ympärillään tungeksivat. Ne huutavat ja hoilaavat ja leikittelevät paperileluilla.
Kerrankin kolistatte pussista toistenne silmille koko arvottoman paperihely-sisältönne, te onnelliset!
Mirdja kulkee eteenpäin ja yhä enemmän ja enemmän vaivaa häntä vastaantulevien leveä karnevaalitunnelma, heidän remahteleva naurunsa ja itsekylläistä iloa tihkuvat silmäteränsä. Kuin kaukainen tanssisävelten humu vanhoilta ajoilta kangastaa hänen korvissaan… Ei, ei se kutsu enää niinkuin ennen… Mirdja on jo liiaksi tanssinut… Mirdja on jo vanha… Eikö lienekin hän jo sadan vuoden elämän elänyt?