Mirdja jouduttaa askeleitaan. Hän on luvannut viettää tämän illan ystävänsä Bengt Iron luona… Ystävänsä! Kummallista, kummallista! Jos hän olisi lausunut tuon sanan ääneen, olisivat kaikki ihmiset kohauttaneet olkapäitään ja heidän kasvojaan olisi valaissut ilkeämielinen hymy. Kumpikin olivat he toki maan-kuuluja eroottisesta joustavuudestaan… Tuo kaikki oli totta… mutta kuitenkin… tai kenties juuri sentähden… Miten olisivat he muuten voineet kestää toisiaan niin hirvittävän kauan?…
He olivat kohdanneet toisensa jossakin suuressa maailmassa sattumalta, tai miksei, laskujen avulla, kuten yleensä suuressa maailmassa kohdataan. Kylmää ja kiehtovaa, myrkyllistä ja säkenöivää oli heidän ensi kosketuksensa ollut, kohteliasta ja kyynillistä yht'aikaa.
Hyvin muistaa Mirdja vielä heidän sotataitoisen lähentymisensä.
— Teillä on huono maine, Mirdja neiti: teistä kerrotaan, ett'ette säästä sieluja, mutta siksi te olettekin yhtä viisas kuin viehättävä…
— Ja teistä kerrotaan, ett'ette säästä edes ruumiitakaan, mutta siksi te olettekin — taiteilija…
— Minä vannon, en ole koskaan ottanut ruumista ilman sielua.
— Ettekä sielua ilman ruumista! Todellakin liian täydellistä, liian ehjää ja tervettä ollakseen uskottavaa!
— Mutta te näette, rakastettava neiti, minä en ole kuollut rakkaudesta.
— Entä sitten, te itse-imartelija! Monet muruilla ruokitutkin elävät.
— Elävät miten elävät: jalkapuussa ja sairaina… Jalkapuuta minä vihaan.