— Miten terveellinen lisä teidän sieluunne olisi täyttymätön toive.
— Kenties silloin myös teidän… Älkää luulotelkokaan minulle kuuluvanne muruilla ruokittuihin…
Tällaista oli jatkunut vielä hyvän aikaa, mutta yhä tyynemmässä ja syvennetymmässä äänilajissa. Miksi me rimpuilemme? olivat he äkkiä kumpikin tunteneet, ja kuin yhteisestä sopimuksesta olivat he heittäneet sanaleikittelyt syrjään ja suurina ja hartaina toistensa sieluun tuijottaneet, paljaaseen sieluun…
Mutta sitten Iro oli kuin äkillisen hulluuden valtaamana tarttunut häntä ranteeseen huudahtaen:
— Mutta mehän olemme ystäviä jo kehdosta alkaen, te olette harvinainen taiteilijaluonne, te Mirdja, Mirdja…!
Silloin oli Mirdja melkein närkästynyt. Tuossa hänelle niin vanhassa lauseessa oli hän ollut näkevinään vain yli-ylpeän salonkimiehen armoittavaa itse-ihailua, ja jälleen kopean, pilkallisen itseryhtinsä kannattamana oli hän vastannut:
— Te pyydätte olla kovin ritarillisia, te miehet. Mitä te vaaditte naiselta? Ette mitään, tai korkeintaan heijastuksen itsestänne, ollaksenne valmiit upottamaan hänet omien ansio-nimienne tulvaan! Miten liikuttavan luonnollisesti luovuttaakaan mies vaimolleen tittelinsä… Mutta te, herra harvinainen taiteilijaluonne, olette vähän liian rohkea heittäessänne sen ensimäiselle tuntemattomalle.
— Te ylpeä ihminen, oli Iro vastannut, olisiko minun pitänyt ensin kymmenen vuotta ääneti kurkottaa teille sieluani ja sitten vasta puhua? Te tiedätte varsin hyvin, että joskus voi sattua, että tuo ensimäinen tuntematon onkin elämänvanha tuttu… Sitäpaitsi teidän täytyy uskoa minuun nyt, minä puhuttelen teitä toverina enkä naisena, ja minä paljastan pääni ja sanon: taiteilija, joka loistaa omalla valollaan!
Ja heistä oli sitten tullut niin hyvät ystävät. Ajatuksissaan on Mirdja jo saapunut aivan atelierin ovelle… Se tuli vastaan kuin odottamatta. Hajamielisenä silmäili hän ympärilleen tuntien pakottavaa tarvetta jollakin lailla järjestää ajatuksiaan. Hän astui pimeään käytävään ja istahti portaille melkein oven eteen. Miten useasti hän olikaan tästä kulkenut, kuin kotiinsa kulkenut!… Tuhansittain muistoja piili tämän pimeän porraskäytävän varjokoissa… ja kauniita muistoja kauttaaltaan… Muistoja hetkistä, jolloin hänen sielunsa oli ollut uljainta taitelija-uskoa tulvillaan, jolloin itseluottoinen työ-into oli polttanut aivoissa ja mielikuvitus autuaana lennellyt yli-ihmisten ilmatarhoisssa… suuruuden-unelmien muistoja… Toistensa titaanivoiman innostajia olivat he osanneet olla, Bengt ja Mirdja. Ja he olivat kertoneet toisilleen kaikista sielujensa epätasaisista oikuista ja kummallisista kokemuksista ja päässeet siten vähitellen omituisen lähelle toisiaan… omituisen lähelle… Välistä oli Mirdja kysynyt itseltään, eikö tätä kaikkea kaunista ja eheää olisi saattanut nimittää rakkaudeksi, mutta hän oli aina sitten työntänyt sen ajatuksen luotaan ja tuominnut itsensä mahdottomaksi; hänellä ei todellakaan enää ollut oikeutta olla naivi… Ja hänellä ei ollut sitä paitsi mitään syytä lopettaa tätä suhdetta. Hän tahtoi olla nyt vain taitelijatoveri, ystävä… Ja kuitenkin tiesi hän varsin hyvin, että hän liiankin usein muistutti Bengtille olevansa nainen, kiihotti häntä tahallaan ja nautti nähdessään, miten toinen imi silmänsä kiinni hänen punaisten huultensa hienoon viivaan, kuitenkaan uskaltamatta niitä suudella…
Kerran heidän ensimäisiä kertoja yksin ollessaan atelierissa oli
Bengt kysynyt: