— Etkö pelkää?
— Minä en koskaan pelkää, oli Mirdja vastannut keveällä ärsytteleväisyydellä.
Ja Bengt oli silloin ottanut Mirdjan käden, silittänyt sitä ja sanonut:
— Voimakas sinussa omaa voimaansa kunnioittaa ja tottelee sinua ylpeänä, kuin omaa ritari-tuntoaan, sinä kumma, kumma tyttö…
Niin, Bengt oli aina, todellakin aina ollut ritari, mutta Mirdja oli nähnyt, että hän kärsi… Ja viime viikkoina oli hän käynyt oudon kalpeaksi ja sairaan näköiseksi.
Hermostuneita askeleita kuului atelierista. Bengt odotti… Ja odotus on hivuttavin kaikista tuskista… Mutta Bengt saisi aina odottaa…
Odota, odota, rakasta, rakasta! huusi Mirdjan sielussa, ja hän painoi päänsä oveen vääntelehtien salaisesta julmasta nautinnostaan.
Ihanaa on noin pitää ihmisten sieluja vallassaan heidän tietämättään, ihanaa, ihanaa!…
Huu! — Oliko hän Bengtin ystävä! Eikö kaikki ollut valhetta alusta loppuun, tämäkin, kuten ennen…? Bengt oli mies…
Mirdja naurahti hiljaa, avasi oven kuulumattomasti ja katsoi sisälle. Bengt ei enää kävellyt. Hän seisoi selin. Puolihämärästä kuulsi esiin hänen tumma, liikkumaton silhuettinsa.