Miten kaunis mies oli Bengt! Miten ylhäinen oli viiva, joka yhdisti pään ja olkapään! Liian kaunis mies! Se panee aina helposti epäilemään miehen neroa… Sitä paitsi oli kai todellakin Bengtin neron laita niin ja näin, mutta sivistynyt oli ainakin hän sen sijaan, ei yhtään viljelemätöntä kohtaa, ei muokkaamatonta maata…
Bengt katsahti äkkiä taakseen kuin hypnoottisen voiman vetämänä.
— Sinunko silmäsi ne sieltä vetävätkin?
— Sinä olet liian kaunis mies, Bengt Iro, puhui Mirdja ovelta melkein juhlallisesti. Kreikkalainen kanon ei enää sovi nykyaikaiselle ihmiselle. Ruumiin kuva ei saa olla sielun kuvan etusijalla: se on liian helppotajuista kauneutta.
— Itseesi voit ainakin silloin olla tyytyväinen, sillä sinun kauneutesi on ainakin sitä kaikkein vaikeatajuisinta lajia taivaankannen alla. Jokainen piste sinun ruumiissasi kuvastaa sielua ja sentään ei siitä saa kiinni. Se voi todella tehdä ihmisen hulluksi. Se kutsuu ja kiihottaa, nolaa ja masentaa samassa. Ajattelin itseäni nyt etupäässä taitelijana. Ja arvaapas, mitä mietin tässä juuri kun tulit? Samaa kuin niin monesti ennen: että olisinpa minä se mies, joka osaisi maalata sinut, huomaatko, todella osaisi maalata sinut! Minusta tulisi nykyään elävän taiteilijamaailman suurin mestari. Aina minä maalaisin sinua. Sinä olisit minulle samaa kuin Monna Lisa Leonardolle, Helene Fourment Rubensille, Saskia Rembrandtille tai mrs Siddal Rosettille. Mutta mitä ovat heidän naisensa sinuun verrattuina! Sinä sybariitti ja madonna, sinä, joka olet kaikkea yht'aikaa etkä sentään mitään, joka olet joka päivä uusi! Et voi aavistaakaan, millaisen fantasiatoiminnan sinä nostatit minussa tänäänkin, kun yhdessä ajoimme läpi kaupungin. Sinun pehmeää punaa hiiluva pukusi ja leveä hattu sitoivat sinussa esiin taas jotakin — aivan ennen aavistamatonta, jotakin niin kumman kaunista ja kiehtovaa. "Minun ruhtinattareni, minun ihana puolattareni!" puhuin sinulle itsekseni. Sinä katsahdit minuun, sinun ruumiisi solut väreilivät yhtenä ainoana pehmeänä aaltoiluna. "Minun notkeanilkkainen pantterini, minun silkkijalkainen pedonpentuni!" kuiskasin uudestaan, ja joka hetki täytyi minun luoda sinusta itselleni uusi kuva. Hyvä Jumala, voiko sellaista maalata, sellaista lakkaamattoman vaihtelun yhteyttä yhteen kuvaan! Se olisi valiotuoksu kaikista taideteoksista! Ja sentään se on minun kunnianhimoni polttavin unelma. Mutta miksi vain unelma, unelma?… Miksi en voisi…? Hyasintteja sinun vierellesi, väkevälemuisia liljoja sinun polvillesi… mutta se vielä merkitse mitään… Sinusta itsestäsi pitää huokua kaikki nykyaikaisen värisevän hermo-elämän sekuntitunnelmat, sen liikakiihottuneet sensatsioniheijastelmat, opiumihuumaus, absinttihulluus, koko tuskaisen aisti-elämän herkkä mystiikka, sen kauneuskiihkoinen, sairas tunnehourailu ja… kaiken vastakohta. Sillä sinun silmäsi, nuo fasineeraavat ja vaihtelevat, ne ovat pikemmin kiveä kuin tulta. Rubiinin kyyneleinen kuumuus, opaalin kelmeä oikullisuus ja smaragdin sitova viherä leikkivät niiden pinnoilla, väliin pistäen kuin kipinä, väliin kylmentäen kuin jääkristallin lahjomaton kovuus… Oh, Mirdja, miksi sinä teet minun puheeni valheeksi! Miksi pehmeästi ja hukuttavasti ja salaperäisesti? Ei kiveä, vaan suota ovat sinun silmäsi, ruskeanviheriää suosammalta, pehmeää kuin valkoinen suohöyty, sala-upottavaa kuin heinittynyt hete. Miten se sitoo ja vetää ja kutsuu…!
Hämärä tummeni, takkavalkean loimottelu kirkastui yhä. Kaksi ihmistä näkyi kivettyneinä ensi yllätyksensä alkuasentoihin…
Vihdoin liikahti Mirdja. Kirkkaasti nauraen tuli hän Bengtin luo ja löi häntä keveästi olalle:
— Hullu poika, olenko minä kenties sinun mallisi! sanoi hän.
— Ihminen kuvittelee mielellään hämärissä… Tämä oli minun runoni sinulle. Ja enhän ole niitä usein tehnyt, sen voit myöntää, ystävä. Enkö ole ollut hyvä toveri? — Kiitos, että tulit. Aloin jo epäillä, että olit eksynyt jonnekin muualle…
— Sinun luonasi on paras… Mutta miten täällä näyttääkin hauskalta, kun ei ole muuta valoa kuin takkatulen liekehtely…!