Minä lähdin silloin pois, kuten muistat. Minä luulin itseni runoilijaksi ja yleensä taiteilijaksi, joksi minua muuten kutsuttiinkin. Sillä sieluni poltti minussa kuin kirvelevä kipuna ja olentoni sisimmässä leimusi korkeita, kesyttömiä aarniovalkeita ja minä uskoin niihin — uskoin ensin. Aloin hakea aarteita niiden alta. Minä etsin niitä monesta kohden — liian monesta. Muruja, muruja! Sitten tuli se tavallinen suuri pettymys. Minä heitin romulaatikkoon kaikki unelmieni pikkukorut. Siten tuli minustakin se parantumaton epäilijä, joka sinä jo alusta pitäen olit, ja minä huomasin, ettei koko ilmankannen alla ole kurjempaa, surullisempaa ilmiötä kuin diletantti. Ja siksi voi jäädä kuinka todellinen taitelijaluonne hyvänsä, jos hänellä vaan ei ole kylliksi voimaa, eheyttä ja itseluottoa. Silloin ei hänellä myöskään ole tuotantotarmoa, joka takaisi tuotannonylpeyden ja luomisen riemun, ja ilman sitä ei mikään taitelija jaksa elää… Ja onnettomuuksista suurin on se, ettei hänellä myöskään ole voimaa sammuttaa tuota kasvavaa onnettomuuden-tulta; se palaa, se kytee sentään. Sellainen on täysverinen diletantti ja sellainen olin minä. Tuo tuli ei kuollut minussakaan, ei kuollut elämänviettikään, se oli voimakkaampi kuin koskaan ennen. Mutta minä en uskonut enää mihinkään ja minä aloin ehdoin tahdoin tuhota, kuluttaa, särkeä itseäni. Hurjan kulutusvietin uhrina kiertelin sitten maailmaa vapaana, nimettömänä kulkurina. Ja kuka voi sellaisen elämää kuvata! Ammatista toiseen, nälästä ylellisyyteen, sattuman keinutettavana! Yhdyin kulkeviin teatteriseurueihinkin milloin missäkin, niitin hetkellisiä laakereita, jos inspiratsioni sattui yhteen näytäntöillan kanssa, mutta useimmiten se ei sattunut. Ja minä olin veltto, en koskaan ponnistanut, en pakottanut itseäni, en ottanut mitään työn kannalta, en taidetta ensinkään… Tätä kesti useampia vuosia. Mutta sitten sammui elämänvietti — minä olin niin väsynyt, että tahdoin vain kuolla, sammua itsekin. Ja sitä ennen tahdoin käydä sinun luonasi. Mutta miksi en tehnyt kumpaakaan? Niin katsos, minun elämäntarinani on vain keskinkertaisten sielujen tarina. Minä oli kuolemankokelaanakin vain diletantti ja minun kävi kuten kaikkien tuiki tavallisten ihmisten jokapäiväinen historiikki näyttää. Tuli nainen… Niin, veli, älä usko, että ensikerran näin naisen silloin. Minä olin jo nähnyt heidät kaikki ja kaikki keveiksi havainnut. Ja minä halveksin heitä kaikkia, kuten muutkin rappiolle joutuneet miehet. Mutta nyt kun minun itsehalveksintani oli kukkuloillaan, samensi minut omituinen näköhäiriö ja minä aloin taas katsoa ylös naiseen, siihen puhtaaseen, viattomaan, kokemattomaan… Tuo niin perin tavallinen ilmiö sekin! Ja itse asiassa, sanottakoon sitten mitä tahansa, ovat nuo naiset juuri miehen suurin vaara. Turhaan lyödään miehensyöjän kyltti julkisten irstailijattarien otsalle. Ne, jotka todellisuudessa voivat kutistaa sielun, tehdä tyhjäksi, sietämättömäksi, valheelliseksi, eläimelliseksi ja alhaiseksi elämän, ne ovat juuri nuo naiset, jotka eivät mitään ole kokeneet, eivät mitään eläneet eivätkä nähneet, eivätkä sentähden mitään ymmärrä. — Minä löysin yhden sellaisen. Hän oli pieni porvaristyttö, maalainen ja orpo, ja voitko ajatella hullumpaa, minä nain hänet, minä, irstailija, maailmankiertäjä ja komediantti. Tytöllä oli suuret ymmärtävät silmät, oikeat uunikissan silmät, luottava, hyvä hymy ja pehmeä kosketus. Tuo kaikki oli niin kaunista, kaikki kävi niin helposti. Minä nain hänet…
Mutta minä jäin yksin. Silloin vasta olinkin todella yksin ensi kertaa elämässäni ja onneton meidän molempien puolesta. Anna, se oli hänen nimensä, oli liian tyhmä ollakseen aivan onneton ja liian hyvä näyttääkseen sitäkään vähää. Mutta minä tiesin, ettei hänkään voinut olla kovin tyytyväinen, sillä kaikkein tyhmimmälläkin naisella on vaisto, tuo eläimien verraton kyky…
Mutta minä jätin hyvän uskollisen kotikissani. Pitkä lepo oli jo kokonaan parantanut minut ja herättänyt taas kulkurihimoni. Kotikissat löytävät aina kodin, tai jos muuttuvatkin kulkukissoiksi, entä sitten… Minä jätin hänet.
Villimmin kuin koskaan ennen liekehtivät nyt romanttiset pyyteet sielussani. Kuin häkistä pakeneva kotka minä pitkin ottehin lensin, sillä tuo minulle niin outo lepo tasaisten filisterien typerän tyytyväisessä ympäristössä, vaati taas vastavaikutuksia, oikein repäisevää vallankumousta. Minä vakuutan sinulle, minä kestin sitä todellakin mahdollisimman kauan, tuo tavallinen kotielämä kourin-kajottavine hyveineen oli minulle mahdottomuus, mahdottomuus. Minä kiertelin taas, ja minä hullu, minä aloin etsiä taas, romanttisten unieni väräjävää villikukkasta minä aloin etsiä. Miksi minä löysin sen! Olisin ollut löytämättä, olisi kaunis kaipuuni elänyt, olisin saanut kauniiseen kaihooni hiutua! Etsijän löytö on aina hänen unelmiensa haaksirikko, se on harmaan arkipäivän tasainen astunta hupenevaan tähti-yöhön. Tai miksi minä herjaan parastani, minä kurja! Minä löysin sentään niin paljon, löysin jotakin niin kummallista ja kiehtovaa, vapaata ja luonnonvilliä, joka voimakkaana elämäntuulahduksena yhdessä hetkessä puhalsi pois kaiken sen ahtaan, pölyisen ja kutistuneen elämän muiston, johon minua vielä lyhyt perheidyllini sitoi. Ja sitten myöhemmin — minä sain vielä enemmän kuin olin koskaan uneksinutkaan. Mirdjan minä löysin.
Mikä? kuka? ajattelet.
Lue tarkalleen: Mirdjan minä löysin.
En tiedä, mistä hän oli, kuka hän oli. Muukalainen, kiertäjä, maantielaulajatar oli. Mutta minä rakastin häntä. Hohhoo, veikkonen, vanha sana tuo rakkaus ja kulunut, hyvin kulunut, mutta en muutakaan voi käyttää. Me sytytimme yhteisen nuotiotulen ja leikimme yössä räiskyvillä, taivaaseen asti kohoavilla liekeillä, vapaina kuin mustalaiset, kuin taivaanlinnut. Hän ei ollut tyhmä eikä raaka eikä poroporvari. Hän oli syntynyt rikkaaksi ja elänyt itsensä vielä rikkaammaksi. Hän ei kuulunut niihin, kumma kyllä, jotka sallivat elämän harjoittaa ryöstövarkautta. Mutta hänellä ei ollut mitään muuta kuin itsensä ja elämänsä.
Ja sitten minä aloin taas kaivata jotakin muuta, jotakin vielä rikkaampaa, monimutkaisempaa muotoa ja vaikeatajuisempaa sisältöä… jotakin, joka yhdistäisi itsessään luonnon ja kulttuurin, alkuperäisyyden ja hionnan vastakohdat. Niin alkoi itää minun suurin ajatukseni, minun täydellisyys-unelmani, jonka tähden minua nytkin hulluna pidetään…
Minun syntini ovat monet. Mirdja kuoli… Mutta minulla on nyt toinen Mirdja… Tässä tulenkin vasta pääasiaan, sillä sen Mirdjan lähetän minä sinulle…
Minä olen ollut näin pitkäpuheinen vain siksi, että sinulla olisi suuremmat edellytykset ymmärtää minua ja ennenkaikkea — lasta. Sillä siinä lepää nyt minun painopisteeni, minun unelmani, minun uskoni, minun hulluuteni, sanalla sanoen kaikki… Vihdoin olen löytänyt sen, jonka luo aina palaan maailmalta, vaikka mitä etsisin… Ja helppohan minun nyt on sanoa, mitä etsin, millaiseen unelmaan minä nukun. Naista, yhä vielä naista minä unelmoin, mutta hänen pitää olla kaikkeus-olento, joustava kuin järki ja välitön kuin vaisto, syvä ja keveä, kaikkea yht'aikaa ja ennenkaikkea ihminen, ihminen, joka voi huudahtaa: en luule mitään inhimillistä vieraaksi itselleni! Ja enkö minä tietämättäni juuri sitä ole aina elämältä pyytänyt? Oh, halki maailman olen minä vaeltanut ja yhtä etsinyt. Sen yhden piti olla nainen ja sen naisen piti olla ihminen ja sen ihmisen piti koko elämä sisältää. Ymmärrätkö nyt? Minä menen pois ja sinun pitää jatkaa minun etsintääni, se on minun viimeinen tahtoni, ja minä johdan sinut oikealle tolalle: Mirdjasta pitää sinun etsiä sitä, ainoastaan Mirdjasta. Muualta sinä et sitä ihmistä löydä, minä todistan sen, minä, joka olen köyhtynyt ja kulunut siinä pitkässä pyhiinvaellusretkessä maailmalla enkä mitään löytänyt. Mutta nyt minä tunnen jo hänen henkäyksensä, hän elää täällä aivan lähelläni, mutta minä en löydä häntä vielä. Minun Mirdjassani hän ehkä elää. Minä katselen häntä kuin pyhää seimilasta ja kumarrun hänen edessään kädet täynnä myrhaa ja suitsutusta. Hulluksi minua sanotaan. Mitä minua liikuttaa yhteiskunnan hullut tai viisaat! Minä näen edessäni vain yhden kutsumuksen, sen jälkeen kun taitelija minussa särkyi diletantiksi, yhden kutsumuksen: löytää nainen, joka olisi kaikkeus-olento. Ja omaa lastani minä nyt palvelen. Tämä on kenties vain myöhään heränneen isäntunteen sairaloista liikavoimaa, selitän itselleni välistä, mutta se ei minua paranna päähänpistostani. Hän on nyt suurin kaikista minun huimapään-suurista unelmistani. Hän on nyt se maailma, jossa tahdon löytöretkeillä tehdäkseni ennen kuulumattomia keksintöjä. Alati tarkastelen häntä silmilläni, tarkastelen silloinkin, kun silmäni katsovat pois. Minä olen jo lukevinani hänen tummista lapsensilmistään salaisuuksia, joita ei vielä kenenkään ihmisen sielussa ole ollut. Ja minä uskon, että jos hän puhuisi, soisi jokainen hänen sanansa kuin ilmojen laulu, kuin ennen kulkemattomien juhlasaattojen helinä…