— Tässä on kaikki, mitä olen tiennyt, enemmän kuin sinä. Se on isäsi viimeinen ja ainoa kirje minulle.

— Isäni kirje! Miksi et ole antanut sitä jo aikaisemmin? kysyi
Mirdja tarttuen paperiin vapisevin sormin.

— Sinun piti ensin itse löytää itsesi, lapset saattavat helposti uskoa kummituksiin… Lue ja päätä, Mirdja. Nyt sinä et enää ole lapsi.

— Yksin tahdon sen lukea, sanoi tyttö.

Kuin takaa-ajettuna kiiruhti Mirdja omaan huoneeseensa. Maa poltti jalkojen alla, kirje poltti kädessä, koko sielu poltti, koko maailma poltti… Ja hänen täytyi kiertää ovi kaksinkertaiseen lukkoon, että hän oikein, oikein tuntisi heidän olevan kahden, häiritsemättä, tällaisena pyhänä ensitapaamisen hetkenä… Sielussa poltti, mutta hän tärisi kuin pahimman pakkasen käsissä, kun hän hitaasti kääri auki vanhat paperit ja alkoi lukea…

III

'Muistatko, veljeni, yleensä elämää taaksepäin, muistatko ihmisiä, joita olet sivuuttanut elämässä? Minä en yleensä muista. Olen katsonut silmään, katsonut sieluunkin, sitten eronnut ja — unohtanut. Mutta sinua, veljeni, en voi unohtaa, siksi syvään olemme me toistemme silmiin katsoneet, vaikka siitä onkin nyt jo niin pitkä aika. Luonnottoman lyhyt oli meidän yhteis-elämämme, siihen nähden, että olemme veljiä. Jokunen vuosi koulupoika-elämää, pari vuotta yliopistossa, siinä kaikki. Ja sentään, luulen, ehdimme me sinä aikana toisemme itsellemme voittaa, me jaksoimme yllättää ja ymmärtää ne äärettömyys-matkat, jotka erilaiset luonteemme olivat välillemme luoneet. Sillä erilaisiahan me olimme aina alusta alkaen, muistatko? Jo lapsina. Minä kuljin edellä, tunsin ja elin tunteeni, sinä tulit jälessä ja ajattelit ne samat tunteet, etkä katsonut niitä toiminnan arvoisiksi. Minä olin fantasti ja runoilija, kokonaissielullani antautuva ja kritiikitön, kiihkeä ja sairas. Ja mitään en minä niin pelännyt kuin harkintaa, sillä uskoin, että se tappaisi minussa sen elämisen ihanan vietin, joka niin väkevänä löi valtimossani. Sinä olit myös fantasti, mutta sinä olit samalla ajatuksen mies, aina filosofeeraamiseen valmis, ja siksi asetit sinä fantasiasi vaa'alle ja tapoit elämänviettisi. Ja siksi sinä et koskaan toteuttanut mielikuviasi, olit blaseerattu ilman kokemuksia, elämään väsynyt ilman elämää. Ja sinä kärsit siitä ja tunsit itsesi puolinaiseksi…

Ja minä leikin elämällä ja se minulla ja me löimme toisemme rikki. Minusta tuli seikkailija, maankiertäjä… ja sinusta erakko. Ja me olemme kumpikin pitäneet paikkamme. Eikä niin? Minä tiedän tämän kaiken ja sinä tiedät tämän kaiken, vaikk'emme mitään ole kuulleet toisistamme — sataan vuoteen — aioin sanoa. Mutta kuka osaisikaan kertoa maankiertäjän tai erakon jäljistä? He ovat molemmat hukkuneet maailmasta. Sitä paitsi me tiesimme kohtalomme jo kauan sitten, jo niinä vuosina, jolloin ensimäinen itsetietoisuutemme heräsi ja me lakkaamatta kidutimme itseämme sielun-erittelyllä ja kysyimme itseltämme ja toisiltamme: quo vadis?…

Ja sitten me tietysti menimme kukin tahollemme, sillä meidän personallisuutemme huusi eroa. Niin me erosimme, vaikka me tiesimme, että me kaksi vain ja vasta yhdessä muodostimme kokonaisen, täydellisen ihmisen. Me olimme kaksois-olentoja, jotka täydensivät toinen toistaan ja jotka aina tulisivat kaipaamaan toistaan. Ja paljon olen minä sinua kaivannutkin näinä pitkinä vuosina, sekä kirkkaina hetkinä että pimeinä, mutta yksilöllisyyteni johti minua aina vaan yhä kauemmaksi sinusta ja pidätti minut maailmalla, ja nyt minä kuolen näkemättä sinua, teen sinulle testamenttini näkemättä sinua. Raskaan perinnön minä jätän sinulle, mutta se on kaikki, mikä minulla on, ainoa, paras, kallein, mikä minulla on, ja sinä olet ainoa ihminen maailmassa, jolle voin turvallisesti sen uskoa.

Niin, minä olen kuolemaan tuomittu. Kuolen tuntemattomana, tuntemattomilla seuduilla, kuten olen elänytkin, pakanana ja ilman pappia. Ainoastaan sinulle tahdon tehdä uskon- ja synnintunnustukseni ja viimeisen rippini. Tahdon täyttää sen tyhjän paikan, jonka pitkä eromme on välillemme asettanut.