Monta päivää kulki Mirdja mustana ja mykkänä. Sitten hän vihdoin kysyi:
— Setä, sano minulle, oliko minun isäni samanlainen kuin sinä?
— Ei, tai kukapa sen uskaltaa varmaan sanoa, vastasi setä hiljaa.
— Oliko hän samanlainen kuin minä?
Setä vaikeni.
— Ah setä, sinä et tahdo sanoa mitään. Hyvä Jumala miksi, miksi? Hänhän oli minun isäni. Ymmärrätkö, mitä se minulle merkitsee, minulle joka olen suvuton kuin taivaan tähti tai meren simpukka? Sano minulle edes yksi seikka, kuoliko minun isäni hulluna?
— Kenties, en minä sitä tiedä, vastasi setä harvakseen.
— Etkö sinä sitten todellakaan tiedä enempää kuin minäkään? Isäni oli rauhaton sielu, matkusteli paljon, äitini ulkomaalainen ja kuoli minun synnyttyäni, sen olet kertonut. Entä sitten, riittääkö se, kun on kysymys minun isästäni ja äidistäni! Heillä on täytynyt olla sielunsa, elämänsä, kohtalonsa, hetki hetkeltä, päivä päivältä. Ja minä, minä toteutan ja jatkan heitä nyt; heidän sielunsa seuraavat minua alati, enkä minä edes tunne heitä. Minä onneton, minä onneton!
Mirdja purskahti itkuun.
Setä nousi hitaasti. Seisoi ja katsoi itkevään tyttöön kauan. Sitten hän meni vanhan kaapin luo, avasi varovaisesti laatikon ja kopeloi siellä hyvän aikaa. Kun hän palasi, oli hänellä kädessä vanha kirje. Raskaasti laski hän kätensä Mirdjan pään päälle, ojensi kirjeen hänelle: